Aikamatkalla: kohtuudesta kohtuuttomuuteen ja takaisin

Tästä tulee poukkoileva tajunnanvirta-aasinsilta-postaus. Minun piti kertoa vain Annikinkadun korttelissa pidetystä pienimuotoisuudesta tilaisuudesta, jossa keskustelimme Kohtuudesta. mutta visiitti Tampereelle synnytti liikaa ajatuksia ja tunteita. Tarina paisui.
(Blogin päivityksessä/asettelussa oli teknisiä vaikeuksia, sorry.)

En ole asunut Tampereella 16 vuoteen. Ei ikinä uskoisi. Muistot ovat niin voimakkaita. 

Tamperelainen-lehdet (otteet ohessa) ovat 47 vuoden takaa.

Muutettuani Tampereelta olen asunut kahdessa paikassa: koillis-Hämeenkyrössä omakotitalossa ja nyt etelä-Hämeenkyrössä pikku torpassani. Kummastakin on noin 30 kilometriä Tampereen Keskustorille.
Näettekö? Tuolla maisemassa minä olen ja vilkutan teille. ;) 

Seuraan mielenkiinnolla mitä muutoksia on tapahtunut, kun käyn Tampereella. Edelleen tuntuu kuin kävisin ulkomailla vieraassa kulttuurissa. Kuinka olen voinut soljua siellä aikoinani niin suvereenisti?

Olin reilusti etuajassa, joten lähdin Annikinkadulta kävelylle katsomaan vanhoja tuttuja maisemia. Asuin muinoin lähinurkilla.

Osmonmäellä on ihastuttava sataviisi vuotias puisto. Korkealta näkee mm. Tuomiokirkon.

Tammelassa oli useita umpikortteli puutaloryhmiä, jonka keskellä oli piha. Moni näistä tuhoutui 1918 sisällissodassa sekä talvisodan lentopommituksissa. Kuva on vuodelta 1930.

Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto

Osmonmäellä on laulu/esiintymislava (ks seuraava kuva), josta otin tämän kuvan Tammelantorin suuntaan.

Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto

Kävelin kohti Armonkalliota. Kuljin näitä kuvien reittejä vuosien ajan kesätöihin Rauhaniemeen Koukkuniemen vanhainkotiin.

Menin ihan änkäksi.

Olen kulkenut tästä sen sadat kerrat. Seisoin kartan keltaisen tähden kohdalla ja mietin mitä ihmettä on tapahtunut. Minne kaupukiluonto oli kadonnut?

Muistin paikan tällaiseksi. Kaappasin Google Mapsista vertailukuvia (vuodelta 2011). 

Nyt sama paikka näytti tältä. (vrt. ainoastaan koivut jätetty pystyyn)

Ennen.

Jälkeen.

Ennen.

Jälkeen. 

Mitähän ikinä noiden talojen asukkaat mahtavat tuntea ja miettiä, kun heidän elinympäristönsä on tuhoutunut? Mittasuhteet eivät tule kuvista näkyviin. Tämä on val-ta-van kokoinen monttu.

Ennen.
Puiden välistä pilkottaa hiukan tehtaan punaista seinää.

Nyt. 
Jaa niin minkä puiden? Missä maa?

”Kun maata ja sen rikkauksia käytetään antamatta mitään tilalle, seuraa kaikenlaista tuhoa, kuolemaa ja luonnonkatastrofeja. Mikäli osoittaisimme maalle sen ansaitsemaa kunnioitusta, tuhot eivät olisi niin pahoja.”  -Bear Heart

Ennen kerrostalot oikealla olivat puiden suojissa.

Nyt meluaitaa on korotettu, kun puut on kaadettu.

Ennen.

Nyt ei kahdeksankaan kaistaa riitä.

Armonkallio sai nimensä siitä, kun Tampereen keskustaa asemakaavoitettiin 1800-luvun lopulla ja köyhät joutuivat muuttamaan kalleilta tonteilta pois. Kaupunki antoi köyhille raha-avustuksia ja kaavoitti kunnallistekniikaltaan ja muilta asumisolosuhteiltaan heikomman työläiskaupunginosan ja antoi sinne muuttaville viisi ensimmäistä vuotta vuokratonta ”armonaikaa”. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto

Kuntia velvoittavat monimuotoisuuden säilyttämisen määräykset paikallisista suojeluohjelmista EU-direktiiveihin...

Talvelta 2011. Puut lepotilassa.

Nyt.

 

"Kadonneen maiseman ikävöinnille on olemassa nimikin. Solastalgia. Se kuvaa eksistentiaalista tuskaa, jonka ympäristön muutos (kuten ilmastonmuutos, kaivos tai avohakkuu) ihmisissä aiheuttaa. Nostalgia tarkoittaa sananmukaisesti koti-ikävää. Se on melankoliaa, jota tunnetaan kun kaivataan rakkaaseen kotimaahan tai menneisyyteen. Solastalgia on tuskaa, jonka ihminen tuntee silloin, kun hän on kotona, mutta kaikki ympärillä muuttuu ja katoaa. Solastalgialla on suora vaikutus ihmisten terveyteen."

Ote kirjastani Toisinnäkijän päiväkirja.

Rautaa sen ainoan suojaksi. Pienellä puulla on valtavan tärkeä tehtävä. 

”Katuvalot eivät voita kuutamoa, paperimassatapetit eivät voita kalliota, kankaat eivät voita kukkia.

Missä on yhteiskunnan moraali? Missä on ihmisten etäisyys väkijoukoista, oma ajattelu ja mietiskely? Mikä on tarpeellista ja mikä välttämätöntä? Yhteiskunta koostuu ihmisistä. Sen sijaan että ihmiset muokkaisivat yhteiskuntaansa, on jouduttu tilaan, jossa yhteiskunta muokkaa ihmistä.”
- Tom Hodkinson

Maisema etelään rautatieasemalle 2011.

Sama kohta viisi vuotta myöhemmin.

Yritän katsella tätä kaikkea ulkopuolisen silmin. En halua osallistua tähän tuhoon. Keksimme varmasti paremmat tavat elää, jos vain pysähtyisimme ajattelemaan ja koettaisimme katsella asioita laatikon ulkopuolelta. 
Kun ympäristö on tällainen, on vaikea nähdä kiitollisuuden aiheita. Kun tuntee (alitajuisesti ainakin, jos ei tietoisesti) surua ja huolta, elämisestä tulee haasteellista. Pelot ja masennus muuttuvat normeiksi. On tärkeää tietoisesti keskittyä ilonaiheisiin, pitämään itsensä vireänä ja hyvä energia elämässään.

Vuosi 1969. Naurattais, jos ei itkettäis. Samaa taidetaan ihmetellä tänäkin päivänä - jäljistä päätellen.

Miellyttäviä nämä muutokset eivät ole. Mutta ehkä kaiken voi kääntää positiiviseksi ajattelemalla, että tästäkin taas havahduin lisää ja yritän entistä enemmän muuttua toivomaani suuntaan.

Harjoittelen elämään paremmin. Harjoittelen elämään paremmin sopusoinnussa arvojeni kanssa. Harjoittelen rauhan tuomista elämääni. Harjoittelen elämän vaalimista

Olen äärimmäisen huolissani siitä mitä teemme itsellemme ja luonnolle, mutta yritän olla lannistumatta negatiivisten ajatusten alle. Kun olen onnellinen, jaksan paremmin yrittää vaikuttaa siihen, että muutoksia tulisi. Emme ole yksin. Yhdessä voimme muuttaa kaiken, jos vain tarpeeksi tahdomme niin.

Oli parempi palata Osmonpuistoon.

On ihanaa kun jotkut asiat pysyvät muuttumattomina - tai kasvavat entistä verrattomammaksi.

Suunnattomia ilon aiheita tuottavat tutut, vankistuneet kaupunkipuut, yllättävät kaupunkiluontohavainnot ja paikat, jotka tuntuvat kuin eivät olisi muuttuneet yhtään.
Kuka noin ylös on kiivennyt pönttöä ripustamaan?! 

"Laskelmien mukaan kaupungin viherympäristö tuottaa takaisin satakertaisesti siihen sijoitetut rahat. Mielenterveyden parantumista puistokävelyiden ansiosta tai puiston kykyä varastoida hiiltä ei ole vielä kyetty laskemaan." - Liisa Tyrväinen ja Kalevi Korpela Luonnosta terveyttä onnistuneella kaupunkisuunnittelulla 

Menneisyys, kulttuurihistoria ja vakiintuneet asiat tuovat jatkuvuutta ja turvallisuutta.  

Pikkuruinen Annikin kivikioski on rakennettu 1920-luvun alussa. Kioski toimi vielä 1980-luvulla. Olin noin kymmenen vanha, kun vielä ostin täältä pennin nallekarkkeja. Laitoin 20 pennisen tiskiin: ”Koko rahalla nallekarkkeja.” Oliko rikkaampaa fiilistä.

Kioski on tunnettu nimillä ”Santran kioski” ja ”Mamman kioski”. Vaikka kioski oli pieni kooltaan, sinne kerrotaan mahtuneen jopa kaksitoista juomakoria. Sota-aikaan kioskissa myytiin saksalaista tupakkaa, salmiakkia, poltettua lakritsia, omenan paloja ja kuivattuja porkkanoita. 
Nykyään kioski on adoptoitu Pirkanmaan maakuntamuseolta.
Googlaa "adoptoi monumentti", jos etsit uutta harrastusta ja haluaisit hoitaa muinaisjäännöstä tai vanhaa rakennusta.

Kioskin takana on 1920 valmistuneet ja 1990 Tampereen asuntomessuille peruskorjatut siniseksi maalatut puu-Tammelan asuinrakennukset. Tien toisella puolen on ainoa Tammerkosken itäpuolella säilynyt kokonainen puukortteli, Annikin puutalokortteli.

Puutalokortteli haluttiin purkaa kaupungin toimesta. Kansalaisvaikuttamisen ansiosta kortteli viimein pelastui, mutta tiukkaa teki. 
 Meillä on niin kummia päättäjiä että ihmetellä täytyy.  (Annikinkadun historiaa)

Kansalaisilla on oikeus ja velvollisuus kantaa vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan ja elinympäristönsä laadusta. Jos asukkaat eivät kerro ajatuksistaan, eivät suunnittelijat ja päättäjät (selvästikään!) ymmärrä miten asiat koetaan.

Arkkitehdin pohdintaa vuodelta 1969.

Tapaaminen oli tässä vanhassa pesula + huussirakennuksessa (jossa on ollut 16 reikää!) jonne on remontoitu viihtyisät kokoustilat. Vain pieni porukka oli saapunut paikalle. 

Ai? Ne Paasikiventiellä huristaneet tuhannet autoilijat eivät kiirehtineetkään tänne keskustelemaan kohtuudesta...

 Mikä on hyvinvoinnin kokonaisuus?

Mikä on talouden tehtävä ja mihin sitä tarvitaan?

Tarvitaan monipuolista/moniäänisempää talouskeskustelua ja talouspoliittista päätöksentekoa, joka auttaisi oivaltamaan, että talouskasvun tavoittelusta on itse asiassa tullut epätaloudellista. Vaihtoehdoista ei ole pulaa, niitä on jo olemassa, mutta yksipuolisen keskustelun takia mahdolliset konkreettiset politiikkatoimenpiteet ja ratkaisuvaihtoehdot jäävät pöytälaatikoihin.

BKT:n kasvuun tähtäävä politiikka on menettänyt kykynsä ratkaista taloudelliset ja ekologiset ongelmat. Menneinä vuosikymmeninä talouskasvu on nostanut meidän kaikkien elintasoa. Talouskasvulla on vahva yhteys ympäristöongelmiin. Tietyn aineellisen elintason jälkeen hyvinvointi on ennen kaikkea sosiaalista ja psykologista. Suomen kaltaiset hyvinvointivaltiot ovat umpikujassa. Irtautuminen kasvuriippuvuudesta onnistuu, kun tehdään tarpeeksi mittavia yhteiskunnallisia uudistuksia.

Pieni ekologinen jalanjälki palvelee perustarpeita, iso tai suuri ekologinen jalanjälki palvelee haluja.

Tapaamisesta jäi hyvä mieli. Vielä on ihmisiä, joiden tarpeet ovat vaatimattomia, joilla on kansalaistaitoja ja joilla on rauhallinen ja hyvä olo itsensä kanssa.

Hedelmäpuu ja perhoskukkia. Talventörröttäjiksi jätetyt kukat tarjoavat ruokaa linnuille.

Lukemista kohtuutaloudesta, mm.:

• Talouskasvun jälkeen, Maria Joutsenvirta, Tuuli Hirvilammi, Marko Ulvila & Kristoffer Wilén
• Talous ja demokratia – ratkaisuja Suomesta ja muualta maailmasta,Jaana Airaksinen, Outi Hakkarainen ja Tove Selin
• Onnen aikoja rajallisella planeetalla, maksuton e-julkaisu
• Kohtuutalouden ratkaisut, maksuton e-julkaisu (pdf latautuu)