**
Olipa kerran nuori mies, joka lähti etsimään onneaan. Hän vaelsi päiviä, viikkoja ja kuukausia saapuen vihdoin kaukaiselle ja ihmeen kauniille vuoristoseudulle. Nuorta miestä väsytti, ja koska hämärä alkoi laskeutua vihreiden vuorten kapeille poluille, hän päätti asettua yöpuulle.
Samassa hän tunsi jotain pehmeää jalkojensa juurella. Maassa oli vaate tai huopa, mutta tähtien kalpeassa valossa nuori mies ei pystynyt tarkkaan tunnistamaan löytöänsä. Hänelle riitti, että kangas pitäisi hänet lämpimänä viiltävän kylmässä yössä. Kiitollisena hän kietoutui kaapuun ja laskeutui puun juurelle nukkumaan.
Sinä yönä mies näki ihmeellisen upean unen. Hän oli viisas ja arvostettu mestari, joka toi paljon onnea minne menikin. Aamun ensimmäisten auringonsäteitten koskettaessa hänen poskiaan nuori mies raotti tyytyväisenä silmiään ja venytteli makeasti. Olipa yö ollut hyvä!
Mutta järkytyksellä ei ollut rajoja, kun nuori mies huomasi olevansa kokonaisen kyläkunnan saartama. Kyläläiset seisoivat kunnioittavasti hänen ympärillään ja kumartelivat ahkeraan. Kuin mestarille konsanaan. Nuori mies hypähti pystyyn ja tajusi kauhuissaan olevansa verhottu Luumunpunaiseen viittaan. Miten ihmeessä hän oli löytänyt mestarin kaavun. Nyt he luulisivat, että hän oli varastanut sen. Sillä kaikkihan tiesivät tässä kaukaisessa maassa, että vain suuren suuret mestarit pitivät Luumunpunaista viittaa.
Pelosta sanattomana nuori mies antoi saattaa itsensä juhlakulkueessa kylän parhaimpaan taloon. Siellä häntä pyydettiin lepäämään, kunnes kylän vanhin tulisi hakemaan häntä. Olihan tätä tapausta odotettu hyvin kauan. Että suuri mestari Luumunpunaisessa viitassaan saapuisi siunaamaan kylää viisaudellaan.
Sopivan levon jälkeen paniikin lamauttama nuori mies saateltiin vihdoin ratkomaan kylän ongelmia. Kauhu oli vienyt hänen puhekykynsä, joten hän yritti viittoilla käsillänsä armoa. Mutta joka kerta kun hän kohotti kätensä erilaisiin epätoivoisiin asentoihin, kyläläiset tulkitsivat hänen käsiliikkeensä ihmeen viisaiksi neuvoiksi. Hän ratkoi pulman toisensa jälkeen, ja kyläläisten ihailu kasvoi kasvamistaan. Tämä mestari vasta ihmeellisen viisas olikin.
Päivät muuttuivat kuukausiksi. Kuukaudet vuosiksi. Nuoresta miehestä varttui viisas aikuinen. Hänen ei enää tarvinnut teeskennellä ymmärtävänsä ja osaavansa.
Hän tiesi, että yksinkertaisimmat vastaukset olivat toimivimpia. Kun hän ei miettinyt liikoja, vaan luotti sydämeensä, saivat kyläläiset todellista apua hänen neuvoistaan. Mitä enemmän häneen luotettiin, sitä selkeämpi hän oli. Toisten luottamus ikään kuin lisäsi hänen viisauttaan. Hän kantoi Mestarin Luumunpunaista viittaa ylpeydellä ja kunnioituksella.
Kun Mestarin saapumisesta kylään oli kulunut niin montakymmentä kirsikkapuunkukintoa, ettei kukaan enää muistanut niitä laskea, vanhus lähti eräänä usvaisena iltana kävelylle kohti vihreitä vuoria. Sakea usva kieppui hänen ympärillään, kun hän vihdoin saapui paikalle, josta kyläläiset olivat hänet löytäneet kauan, kauan sitten. Mestari riisui Luumunpunaisen viitan päältään hitaasti, asetti sen varovaisesti maahan ja astui arvokkaasti usvaan. Viitta jäi odottamaan uutta löytäjäänsä.
Olisimmeko riittävän kypsiä yksilöinä ja ihmiskuntana sekä löytämään että käyttämään ikiomaa viisauden viittaamme? Sen ei tarvitse olla viininpunainen, mikä tahansa väri käy. Meidän ei tarvitse odottaa suurta mestaria. Se asuu jokaisessa meissä. Elämän harjoittelu ei ole vain sallittua, vaan suotavaa. Virheet ovat olennainen osa oppimista. Anna itsellesi lupia ja kannustusta ennemmin kuin kieltoja ja kritiikkiä. Sen voimin löytyy oikeanvärinen viitta.
