Jätteetön yhteiskunta olisi järjen valoa

Kuulun siihen ihmistyyppiin, joka elää säästeliäästi, korjaa, tekee itse ja kierrättää. Irrotan lehdistä metalliniitit ja pohdin hartaasti kätevintä konstia kierrättää pureskeltu purukumi. Saan teoistani huvitusta ja itsearvostusta. Elämä tuntuu vaalimisen arvoiselta.

Idea on sama terveyden- ja sairaanhoidossa. Kun hoitaa terveyttään ja ennaltaehkäisee vaivoja, ei tarvitse kantaa huolta pahaksi päässeistä sairauksista, joihin ei ole keksitty hoitoa.

Taloudessani syntyy vuodessa vain pari pientä pussia hyödyntämätöntä materiaalia. Tämän kunniaksi anoin, kuin hyveen perikuva ainakin, juhlallisin tunnelmin kunnalta vapautusta järjestetystä jätehuollosta tai vaihtoehtoisesti jäteastian tyhjentämistä kahdesti vuodessa.

Siitä ongelmani sitten alkoivatkin.

Kunta totesi, että noudatan niin sanottua jätehierarkiaa esimerkillisesti. Jätehierarkiassa on viisi askelmaa. Ensimmäisenä ja tärkeimpänä on estää, ettei jätettä syntyisi. Toiseksi pyritään materiaalien uudelleenkäyttöön, kolmanneksi niiden kierrätykseen ja neljänneksi muuhun hyödyntämiseen. Vasta viimeisenä vaihtoehtona on jätteen loppukäsittely. Silti kunta ilmoitti, että jäteastiani on tyhjennettävä neljästi vuodessa, vaikka kunnan jätehuoltomääräykset antavat mahdollisuuden poikkeuksiin. Ällistyin.

Kuvittelin kansalaisia kannustettavan ekologisiin ratkaisuihin, siksi tunsin viisaammaksi valittaa päätöksestä hallinto-oikeuteen. Mutta ei, päätös pidettiin voimassa ja nyt olen oikeuden päätöksellä tilanteessa, jossa minut velvoitettiin hankkimaan sekajäteastia ja siis käytännössä synnyttämään sekajätettä.

Hätä ei ole tämännäköinen, ajattelin ja keksin, että rakentaisin pienen puisen jäteastian. Ei käynyt. Olisi oltava pyörällinen standardiastia, joka käy roska-auton hissiin. Kun ihmettelin miksi en voisi laittaa pientä pussiani toisen talouden suostumuksella heidän astiaansa, jätehuoltoyhtiö ilmoitti, että voisin näin tehdä, mutta minua laskutettaisiin ja tälle toiselle taloudelle annettaisiin jätemaksualennus, kierrättivät he, tahi eivät. Miksi huojennusta ei voitu myöntää alun alkaenkin minulle, sitä ei tiedä kukaan.

Aina välillä tulee sellainen olo, että olkoon sitten. Holtittomana ja edesvastuuttomana pääsisi helpommalla.

Eurostatin tilastojen mukaan suomalaiset olivat vuonna 2014 läntisen Euroopan huonoimpia kierrättäjiä. Suomalaiset tuottavat keskimäärin 482 kiloa vuodessa. Yhdyskuntajätteen kierrätysaste on hieman yli 30 prosenttia.

Itketti, kun luin, että yksi hallituksen kärkihankkeista on tavoite nostaa kierrätysaste ”peräti” 50 prosenttiin. Minä pystyn kuvittelemaan maailman ihan toisenlaiseksi kuin mitä se on nyt. Jätteetön yhteiskunta olisi helppo nakki sivistyksen ja koulutuksen PISA-mallimaalle, jos vain korostaisimme oikeita asioita. Ihmisillä on tahtoa ja kykyä toimia vastuullisesti, mutta tuntuu kuin nykyiset toimintatavat estäisivät kestävämmän yhteiskunnan rakentamisen.

Jätelaitosyhdistyksen mukaan Suomessa poltetaan 1 405 000 tonnia yhdyskuntajätteitä vuodessa. Jätteen polttaminen ei ole kehitystä vaan sairauden hoitoa – vasta jätehierarkian neljäs ja viides askel.

Muovi säilyy luonnossa satoja vuosia, silloinkin jos pitäisimme sen käytössä. Nyt muovin ja sekajätteen polttaminen lisäävät luonnonvarojen kulutusta. Kun vanhat tuotteet muuttuvat tuhkaksi ja päästöiksi, joudumme ottamaan uusien materiaalien valmistukseen taas uudet - usein uusiutumattomat - luonnonvarat käyttöön. Sekin on hullua, että maksamme siitä, että joku ottaa ”jätteet” eli arvokkaat kierrätettävät materiaalit käyttöönsä ja tekee voittoa niillä. Maksamme toistamiseen ostaessamme takaisin polttolaitoksissa syntynyttä energiaa ja takaisinkierrätettyjä materiaaleja.

Mieleen tulee väkisinkin se roolien ristiriita, että kunnat ovat usein kalliiden jätteenpolttolaitosten osa-omistajia. Jätteenpoltosta voittoa hakevien vilpittömissä intresseissä tuskin on jätteen synnyn ehkäisy. Olisi parempi, jos jätehuoltoyhtiöt olisivat voittoa tavoittelemattomia yrityksiä, joiden ainoa päätavoite on jätemäärien vähentäminen.

Niin kauan kuin luonto ja ekosysteemit pysyvät terveinä ja luonnonvarat mahdollisimman koskemattomina tai kierrossa, hyödymme. Kun emme enää kierrätä vaan siirrymme jätehierarkian 4- ja 5- asteelle - kuten kaatopaikkasijoitukseen, jätteiden polttamiseen, ongelmajätelaitoksiin tai uraanin hautaamiseen seuraa kalliita ja sairaalloisia tiloja, jotka johtavat vaikeuksiin.

Hankkimani pyörällinen ”ongelmajäteastia” muistuttaa minua, että kansalaisten velvollisuus on arvostella viranomaisten päätöksiä ja yrittää vaikuttaa heidän moraaliinsa.

Loppuun siis pari kierrätysniksiä: Pureskeltu purukumi toimii ongelmallisten tien monttukohtien paikka-aineina. Apaattisista päättäjistä, ainakin osasta, pääsemme eroon, kun kierrätämme heidät jätehierarkian kolmannen asteen mukaisesti ensi kevään kuntavaaleissa. Ihmiskunnalle tulee liian kalliiksi odotella heidän loppusijoitustaan.

 

Kolumni: Kotia kaipaavalle suoja ja unelmoijalle toivoa

Tässä ikkunanäkymää. En pese ikkunoita jotteivät linnut lentäisi laseja päin. Tämän lisäksi pidän kaikenlaisia roikottimia ikkunoiden edessä ihan varmuuden vuoksi.

Heräsin hyvin nukutun yön jälkeen. Olin kiitollinen unesta ja levosta. Yhtenäinen uni on minulle aika harvinaista. Sitten minua nauratti, kun tajusin heränneeni käpytikan koputukseen. Se oli löytänyt ikkunaristikkoon kiinnittämäni lintujen ruokintalaitteen, otti siemenen nokkaansa ja siirtyi hirsiseinälle takomaan.

Ulkona paistoi aurinko. Etelän ikkunassa roikkuva kristalli sinkoili prisman värejä pikkuiseen torppaani. Yöllä oli ollut pakkasta. Sisällä oli viitisentoista astetta lämmintä. Laitoin tulet takkaan. Iloitsin, kun puut syttyivät heti. Nykyajan sanomalehti syttyy huonosti. Takan vieressä oli kannettuna moneksi päiväksi polttopuita.

Vein tuhka-astian ulos ja ruokin linnut. Käpytikka päästi aivan viereensä, se tunnistaa minut vaarattomaksi. Kun avasin huussin oven, talitiainen lensi ulos. Se oli siirtänyt ja nostellut hyllyn tavaroita, tiputtanut pari koriste-esinettä ja nyppinyt vessapaperirullaa, jos jostain löytyisi talvehtivia hämähäkkejä.

Tintit tuntevat hyvin elinympäristönsä ja sen pienimmätkin muutokset. Ulos ei tarvitse jättää kuin hetkeksi mikä tahansa tavara, niin talitiaiset ovat parin minuutin sisällä nyppimässä ja tutkimassa mistä on kyse. Huussin aukinaisen oven ne tunnistavat heti. Se on merkki, että nyt olisi pähkinää tarjolla. Hyvä kun ehdin istuutua ja avata pähkinäpurkin, kun kahdeksan tiaista tuijotti minua puiden oksilla odottavan näköisenä.

Viileyteen karaistuu nopeasti. Huussissa venähtää talvellakin eläinten käyttäytymistä seuratessa pitkä aika. Orava tömähti tuomesta huussin katolle, jatkoi matkaansa koivuun, teki siitä pienen loikan omenapuuhun, jatkoi sieltä helposti talon katolle ja seinää pitkin ikkunalaudan ruokinnalle. Maahan oravan ei tarvinnut laskeutua kertaakaan.

Elämä keskittyy monilla siihen miltä elämä ulkoisesti näyttää ja mitä omistaa

Rikoin vesiastiaan muodostuneen jään, jotta eläimet pääsisivät juomaan. Sitten menin itsekin syömään. Aamupalaksi paistettuja perunoita. Ystäväni kantoi minulle edellisviikolla kummassakin kädessään kymmenen kilon perunasäkkiä kuultuaan, että itsekasvattamani olivat loppu. Vesimyyrillä oli juhlat tänä vuonna. Kun sain lämmitettyä ja takanpellit kiinni, menin jatkamaan kesken jääneen viirupöllönpöntön rakentamista.

Monet ihmiset kummastelevat elinolosuhteitani ja näkevät elämäni jotenkin puutteellisena. Elämä keskittyy monilla siihen miltä elämä ulkoisesti näyttää ja mitä omistaa.

Eikö ole kummallisempaa, että aiemmin pienessä torpassa pärjäsi kymmenenkin ihmistä ja nyt pienet perhekunnat tarvitsevat satojen neliöiden lukaaleja? Elintaso on eri asia kuin elämänlaatu.

Sen sain tuta aikoinaan sairaanhoitajan työssäni. Harvoin sain toteuttaa parasta osaamistani ja käyttää asiantuntemustani asiakkaideni hyväksi. Ajan, energian, varojen ja järkevien toimintatapojen puutteen vuoksi jouduin useimmiten hoitamaan sairastavien ihmisten oireita, en (elintaso)sairauksien syitä.

Jatkuvat suorituspaineet ja riittämättömyyden tunteet aiheuttivat sen, että minäkin sairastuin ja väsyin. Tämä oli elimistöltäni terve reaktio epäterveeseen elämäntapaan. Loin itselleni luonnonläheisemmän, kohtuuteen pyrkivän, elämän. Kaupunkiasuntoni vaihtui pieneen torppaan ja jatkuva kiire maaseudun rauhaan.

Kotini on pieni, mutta se jatkuu ulkona. Ei ulkoisissa asioissa vaan maassa ja taivaassa, luonnossa

Pyrin nauttimaan elämästä joka päivä enkä "sitten joskus".

Ulkovessa, puulämmitys ja luonnoneläinten läheisyys maadoittavat minua ja pitävät minut lähellä perusasioita. Nämä puitteet luovat minulle ylellisyyttä: minun ei tarvitse sitoa itseäni isoon asuntolainaan tai kokopäivätyöhön.

Tämä elämänmuoto antaa minulle mielenrauhaa, ei vie sitä. Kotini on pieni, mutta se jatkuu ulkona. Ei ulkoisissa asioissa vaan maassa ja taivaassa, luonnossa.

Luonnon ympäröimänä elämä on rikasta. Kunnioitus ja kiitollisuus antaa henkistä tyydytystä ja vapauttaa nauttimaan elämästä.

Sain viirupöllön pöntön rakennettua kotoa löytyvillä aineksilla. Siitä tuli perin hassun näköinen ja painava hökötys. Taas nauratti. Tätä pönttöäkään ei arvioida ulkonaisten ominaisuuksiensa perusteella.

Vaikka pönttöön ei koskaan muuttaisi pöllöä, vaan vaikkapa orava, naakka, telkkä tai isokoskelo, se on jo täyttänyt tehtävänsä: se tarjoaa jollekulle kotia kaipaavalle suojan ja sitä rakennettaessa ja ripustettaessa on maailmaan luotu iloa, mukavia unelmia, hyvän odotusta ja toivoa.