Voisin oikeastaan tehdä arkistonoston viime vuoden Kesälukemista-postauksestani. Aika on mennyt kuin siivillä eikä vuodessa ole kovin moni asia muuttunut, mutta jaaritellaan nyt vähän. Sitten pidän taas kesätaukoa blogista.
Eilen oli kesäpäivänseisaus, takassa paloi tuli ja pihalla
ukkosti vaikka oli viileää. Erikoista touhua.
Viileästä keväästä ja alkukesästä huolimatta laulujoutsenten
pesintä onnistui. Kahdeksan poikasta! Emo hautoi munia reilu kuukauden päivät, usein
lumi selässään. En ole ottanut joutsenista (tai muustakaan) juuri valokuvia,
mutta voin kuvailla miten hauskaa sakkia joutsenperhe on.
Ne tulevat aina tähän
rannalle peseytymään ja nukkumaan. Kolme viikkoa sitten poikaset olivat niin
pieniä, että ne kaikki kahdeksan mahtuivat emon toisen siiven alle. Emo nukkui
siipi ulos ojennettuna. Ihan mahdotonta pikkuisten jalkojen vilinää vain näkyi hetkittäin,
kun emo korjasi siipensä asentoa. Poikaset kasvavat vauhdikkaasti. Yksi
siivenalus kävi ahtaaksi ja sitten emo nukkui hankalan näköisesti molemmat
siivet ulos levitettyinä. Nyt poikaset ovat jo niin isoja että ne nukkuvat emon
kyljessä kiinni ja tuuppaavat ainoastaan nokkansa emon sulkiin. Tai ei ne
tuuppaa, ne tarkkaankin asettelevat nokkansa emon höyhenistöön ja hakevat juuri
oikeaa asentoa. Olisiko nokka linnuilla erityisen kylmänarka paikka ja sen
lisäksi uloshengitysilma lämmittää kehoa ja hengitysilma pysyy lämpimänä
sisäänhengitettäessä? Ei mene energiaa hengityksen lämmittämiseen. Öisin on
koleaa! Oli miten oli, suloista on. Joutsenet tuntuvat pärjäävän viileydessä hyvin
höyhenistönsä ansiosta. Joutsenenpoikaset käyvät touhukkaasti untuviaan läpi emojenkin
puhdistautuessa.
 |
| Nuori kurkikoiras on saanut hauen saaliikseen. Varis ja harmaalokki odottavat vuoroaan, että pääsevät osingoille. |
Keväällä kävi niin, että tässä vuosikausia asunut
kurkipariskunta joutui luopumaan reviiristään, kun tähän tuli
voimakkaampitahtoinen ”nuoripari”. Taistelua reviiristä käytiin pitkään ja
hartaasti. Tunnistan pariskunnat toisistaan niiden päälaen laikuista ja silmien
väristä. Keväällä nuorenparin naaras ontui jalkaansa. Vanhapari muutti tästä
hiukan luoteeseen, josta kuulen edelleen niiden tutut huudot. Tämä uusi pari ei
osaa synkronoida huutoaan yhtä hyvin - ainakaan vielä.
Nuorenparin haudonta ei valitettavasti
onnistunut, mutta haudontasession aikana naaras lakkasi ontumasta. En tiedä
tekivätkö vanhapari pesän uuteen paikkaan vai pitivätkö välivuoden. Välillä koiras
on käynyt tässä vanhoilla mestoilla tarkistusreissuilla, mutta ärhäkkäästi nuoret
ajavat sen pois. Näiden uusien kurkien elämästä en ole ollenkaan niin hyvin
perillä kuin aiempien. Hiukan haikeaa on kun vuosien kurkiystävät joutuivat
muuttamaan, mutta mukavaa että ne löysivät niinkin läheltä kelvolliseksi
katsomansa paikan ja nyt me sitten nuorenparin kanssa opettelemme tuntemaan
toistemme tapoja ja kulkuväyliä.
Viime vuoden kesäpostaukseen viitaten pankkiautomaatti - ja lopulta
koko pankki – lähti kyliltä. Linja-auto kulkee kaukaisempaa reittiä. Minä olen
yksityisautoilija/pyöräilijä nykyään. Kirjasto sen sijaan porskuttaa. Onneksi!
Ja se muuttuu myös osittaiseksi omatoimikirjastoksi syksyllä, jee.
Olen lainannut 11 kk aikana 219 kirjaa. Hiljattain luin
CCR:n kitaristi-laulaja John Fogertyn elämänkertaa (vuodelta 2015). Tykkäsin
seuraavasta kohdasta, jossa hänen vaimonsa Julie kertoo:
”John on hyvin vaatimaton. Hän ei huuda eikä melskaa. Toisinaan hän on hieman hiljainen. Jotkut saattavat pitää häntä vetäytyvänä, vaikkei hän sitä varsinaisesti ole. Hän olisi onnellinen, jos saisi vain soittaa kuistilla musiikkia oma perhe vierellään, ilman että hänen tarvitsisi koskaan poistua sieltä mihinkään. John ei käytä paljon kännykkää. Kesti iäisyyden ennen kuin hän oppi lukemaan tekstiviestejä. Hän ei avaa ovea, ei vastaa puhelimeen. Vaikka se voi toisinaan olla ärsyttävää, pidän siitä. Se on niin puhdasta, tervehenkistä ja koruttoman yksinkertaista. Hän on onnellinen juuri sellaisena. Toisinaan me kaikki hekottelemme isille, mutta me tajuamme asian.”
Minusta on aina huojentavaa ja lohdullista löytää ihmisiä,
jotka eivät ole kadonneet virtuaali- ja puhelinten maailmaan. Heitä tuntuu
olevan yhä harvemmassa. Toivon, että suuntaus muuttuu jossain kohtaa. Tähän aiheeseen liittyen sain blogini
lukijalta viestin:
”Jokin vaan ajoi minut tähän pisteeseen, että olen kyllästynyt kaikkeen ylimääräiseen ja viihteeseen. Koen, että minun tulisi olla luonnossa enemmän. (...) Voi olla, että poistan facebookin huomenissa. Voi olla. Kulutan siellä mahdottomasti aikaa ja se ruokkii minua julkaisemaan kuvia itsestäni ja maisemista. Olen joskus pitänyt blogia, ehkä se olisi minun kanavani. Facebook luo paineita. Huh ja huh.
On projekti tiedossa joka vaatisi pientä vaivannäköä ja aloitekykyä.
En mää tiiä. Sinun muutkin kirjat kiinnostaa. (...)Sinusta on ollut paljon apua hahmottamaan mikä on olennaista elämässä. Kiitos. Mun täytyy vaan todeta, että vielä on paljon tekemistä ja samalla opittavaa. Mun täytyy vaan oppia luottamaan itteeni ja kaikkeen siihen mitä teen mielestäni oikein. Luopua kaikesta mitä en tosiasiassa tarvitse. Rakastaa. En halua teeskennellä olevani jotain muuta kuin olen. Mun on aika hiljentyä ja kuunnella ja tutustua itseeni. Kuka minä olen ja mitä minä haluan elämältä tai tältä hetkeltä. Pelkään eläväni elämää jota vuosien päästä katson kurjana. Kai mun on vaan otettava ne askeleet kohti jotain uutta ja tuntematonta. Päästettävä irti vanhoista ajattelumalleista ja täten luoda jotain uutta. Kyllä tähän on varmaan hyvä lopettaa. Mulle saa vastata ja antaa vinkkejä mitä tulee mieleen.”
Noh, minun vinkkini arvaa, heh. Viime vuoden Kesäpostauksessa
käsittelin puhelinasiaa, samoin kirjoituksessani 10 syytä miksi en ole Facebookissa.
Kannattaa lukea myös Kotoisaa arkea -blogin Helin hyvää pohdiskelua
asiasta: http://kotoisaa-arkea.blogspot.fi/2017/05/elaman-suuria-ristiriitoja.html
Yksi ratkaisu voisi olla, ettei tarkastelisi asiaa niin
mustavalkoisesti. Voihan FB:ssä olla, mutta pitääkö siellä olla joka päivä?
Ehkä vähempikin riittäisi. Kohtuus on
kova sana moneen asiaan. Ei tarvitse olla ehdoton, joko tai –asenteella, vaan
jotain siltä väliltä. Minä koen FB:n ehdottoman turhaksi itselleni, mutta monille
siitä on oikeaa hyötyä. Jokaisen on räätälöivä omat ratkaisunsa. On hyvä
tarkastella käyttäytymistään: meneekö överiksi, kärsvätkö omat arvot, arki ja
ajankäyttö?
Luin juuri ”Kirja
muuttuvassa tietoympäristössä” kirjaa (2014) Tomi Kiilakosken ja Piia Af
Ursinin tekstiä digitalisoituneesta nuoruudesta:
”Amerikkalaistutkijoiden laskelmien mukaan keskivertonuori on 21 vuotta täyttäessään kirjoittanut 200 000 sähköpostia, käyttänyt 10 000 tuntia videopelien pelaamiseen, 20 000 tuntia television katseluun ja 10 000 tuntia kännykkätoimintoihin. Vastaavia lukemia saataneen myös Suomessa, sillä useat kansalliset tutkimukset ovat osoittaneet suomalaisten nuorten viettävän valtaosan ajastaan erilaisten mediasisältöjen kanssa.”
Hurjaa! Kolmessa vuodessa luvut lienevät vain kasvaneet. Olen huolissani nuorista ja lapsista. Ja aikuisista. Siis ihan koko
maailmanmenosta. Tästä ihme suuntauksesta kammeta itseään kokoajan kauemmas
normaalista luonnollisesta elämänmenosta ja kiertokulusta.
Josta puheenollen, eräitä parhaimpia kokemuksia tältä kesältä
on, kun vietin yhden päivän viisivuotiaan Alpo-pojan kanssa ulkona luonnossa
leikkien. Kyllä unohtui paha maailma, teknologia ja elämän vaatimukset. Oli
ihanaa leikkiä! Rakensimme majaa metsänreunaan.
 |
| Kuva julkaistu Alpon isän luvalla. Majan ulkoseinään kiinnitettin löytämiämme aarteita. |
Mutta Alpo pelkäsi metsää ja
kysyi: ”Mitä jos siellä on karhu? Mitä jos siellä on voroja? Mitä jos linnut on
ilkeitä?” Kerroin, että karhua me ei nähdä vaikka yritettäisiin. Se olisi laukannut
aikoja sitten täysillä pakoon meidän meteliä ja että metsää parempaa
turvapaikkaa ei olekaan.
Sitten revin punaisesta kankaasta nauhoja joita sidoin
höllästi puiden oksille. Kysyin Alpolta mihin suuntaan hän haluaisi luontopolun
menevän ja ripustin nauhat hänen ohjeidensa mukaisesti. Polusta tuli 60 metriä pitkä
suuntaansa ja se päätyy avoimelle pellolle. Alpo seurasi punaisia nauhoja ja
oli innoissaan kun ”mummin talo onkin jo tuossa, pelto on nyt jo tossa!”.
Eksymisen vaaraa ei enää ollut. Punaiset nauhat loivat turvaa, jonka avulla
metsään uskalsi mennä tutustumaan.
 |
| Tämä on minulle rakas kuva ja muisto. A menee iloisena metsään. |
Keräsimme käpyjä, seurasimme kirjosiepon ja sinitiaisen
pesänrakennusta, kuuntelimme sepelkyyhkyn kujerrusta ja tutkimme luontoa monin
tavoin. Metsään ja luontopolulle on sittemmin kuulemma raahattu koko suku
aikuisia myöten.
Tämä kyltti tehtiin Alpon ohjeiden mukaisesti:
 |
| Hieno lisäys häneltä: KAIKILLE. |
Kun löysimme kannon jossa varpushaukka käy kynimässä
saalistaan, Alpoa huolestutti onko varpushaukka ilkeä. Voisiko se hyökätä hänen
kimppuunsa? Pelot katosivat kun selostin, ettei se todellakaan ole ilkeä, tämä kanto
on haukan ruokapöytä ja haukankin täytyy syödä.
Niin paljon kuin pienen lapsen ajatukset ja into
hymyilyttää, tosiasiassa minua hiukan kauhistuttaa miten pienestä kaikki on
kiinni mihin suuntaan elämämme menee. Mihin olisin joutunut elämässäni, jos minua
ei olisi viety lapsena metsään? Mistä olisin hakenut lohtua, silloin kun
elämässäni oli kaikkein vaikeinta? Hakeuduin aina vaistonvaraisesti luontoon ja
metsään, koska siellä olin viettänyt parhaimmat lapsuuden hetkeni. Vaikken nuorena
aikuisena mitään ympäröivästä luonnosta ymmärtänyt, luonto lohdutti ja
ilahdutti.
Uskon, että luonto on ihmisen luontainen paikka, jossa jokaisella on
hyvä olla. Kun vain löytäisimme sinne ja näkisimme sen, emmekä vain kulkisi sen
läpi.
Kuinkahan monta tuntia keskivertonuori on 21 vuotta
täyttäessään liikkunut luonnossa? Mihin lapset ja nuoret kääntyvät ja
turvautuvat, jos he eivät uskalla,
osaa tai tiedä hakeutua luontoon?
Tässä on viisivuotiaan piirros. Lyijykynäjäljet eivät ehkä
erotu kovin hyvin, mutta kuvasta kiteytyy kaikki olennainen.
 |
| Kaarina, kotka, Alpon koira, Alpo ja iso puu jossa on kolo jossa asuu lintu. |
Suomessa pesii noin 250 lintulajia, ja kaikkiaan täällä on havaittu runsaat 470 lajia. Montako lintulajia sinä tunnistat? Haluaisitko oppia tunnistamaan enemmän? Osallistu Birdlifen Tunnista 100 lintulajia –kampanjaan. https://www.birdlife.fi/lintuharrastus/100lintulajia/
Minua haastateltiin hiljattain
työn alla olevaan Metsä olkoon kanssanne
-kirjaprojektiin. (Heh hee, melkein
kuin Star Warsin May the Force be
with you -sanonta. Eräs projektin
tavoitteista on herättää ihmiset arvostamaan ja suojelemaan metsäluonnon
monimuotoisuutta. Projektilla on kotisivut ja blogi: https://metsaolkoonkanssanne.weebly.com/
Sieltä löytyy juttua metsistä ja toimittaja Saara Kallion ja valokuvaaja Viivi
Sihvosen vierailu Meidänmetsässä. Käykääpä
tutustumassa.
Metsäaiheesta vielä sen verran, että Inhimillinen tekijä, jossa olin viime vuonna kertomassa
kokemuksistani Miten metsä pelastaa?
tulee televisiosta uusintana juhannuspäivänä 24.6 klo 17.10 ja 25.6 klo
9.05. Ohjelma on myös Yle Areenasta katsottavissa vuoden ajan.
Nyt juhannuksena ihmiset lähtevät sankoin joukon mökille ja
luontoon. Se onkin huono homma ja katastrofinaiheet valmiina, kun luonnoneläinten
paras pesimäaika on menossa ja yhtäkkiä joka puskassa, järvessä ja
niemennotkossa on hulluna humalassa joikaavia luonnosta vieraantuneita
olentoja vapaana juoksevine lemmikkeineen... Huoh.
Kotivääpeli täällä köhii: Pitäkää kissat ja koirat kiinni!
Tarkistattehan ettei etukäteen kasattuihin kokkoaineksiin ole rakennettu linnunpesiä
(ja jos on, jättäkää kokko kylmänviileästi polttamatta), välttäkää lintuluodoille ja saariin
menemistä (lintuemot eivät uskalla tulla ruokkimaan ja lämmittämään poikasiaan).
Jos löydätte linnunpoikasen, yleensä ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Jos apua tarvitaan, toimi näin:
Viime päivinä olen kuunnellut ihmisten
juhannuksenviettosuunnitelmia ja ne kuulostavat niin ongelmallisilta (päänsärkyä,
riitaa ja pahaa mieltä), että on tullut mieleen eikö sitten koko juhannuksen voisi
jättää viettämättä? Eilenhän se kesänpäivänseisaus oikeasti oli.
Pari viikkoa sitten naapurin kissa hyökkäsi
ikkunalaudalle ja nappasi imettävän Emo-oravaäidin kynsiinsä. Emo-orava kiljui
ja vinkui ja taisteli vastaan. Se oli karmea hetki. Syöksyin pihalle ja karjuin
kuin kaleeriorja. Kissa pelästyi (ja moni muukin, kun yleensä hiippaillen
täällä niin hiljaa). Kissa hellitti otteensa ja Emo selvisi, mutta nilkutti
läheiseen puuhun. Pirulauta sentään.
 |
| Imettävän emon tunnistaa turvonneista nisistä. |
Toissa-aamuna kun tulin huussista kuulin erinomaista
kurinaa. Ääni kuului sinisorsaemolle, joka oli ollut seitsemän pienen
poikasensa kanssa raparperinlehtien alla sateensuojassa. Poikaset olivat niin
pieniä, että heinien yli astelu tuotti vaikeuksia. Riemuani ja iloani himmensi
tieto, että kissa saattaa olla taas ihan missä vaan väijymässä. Varmistelin
kauempaa että sorsapoikue pääsi turvallisesti veteen. Mutta en minä ole aina
oikeassa paikassa vahtimassa niiden turvallisuutta. Ilon, surun ja huolen
tasapainoilua on tämä elämä.
Jaahas, tuli maailmanparannussaarnaa varmaan taas sen verran
paljon, että täytyy käydä ottamassa viileä suihku. Kesäsuihku on taas käytössä
vaikka hanasta ja kiuassäiliöstä tulisi lämmintä vettä.
 |
Kuinkas se sanonta
menikään? Hullulla halvat huvit, viisaalla vielä halvemmat. Tiedä häntä, mutta kivaa on.
|
Hyvää juhannusta ja kesää! May the Force ja Metsä be with you!
 |
| Jos onnistuu puhaltamaan kaikki voikukan siemenet yhdellä henkäisyllä pois, saa toivoa! |
Pst. Jatkan postailua
varmaan lähempänä syksyä (ellei iske inspiraatio aikaisemmin). Kirjatilaukset
postitan normaalisti.
