 |
| Siuron Knuutilassa kaadettu lehtikuusi oli yli 120 vuotias ja vasta kasvunsa alussa. |
Kohta 21.-27.8. vietetään valtakunnallista puunhalausviikkoa. Teemaviikon tarkoitus on kehottaa ihmisiä halaamaan puita osoittaakseen, että he arvostavat omaa lähiympäristöään ja muistuttaa viherympäristöjen merkityksestä.
Vuosien ajan minulle rakkaita maamerkkejä Nokialla olivat rautatieaseman valkopoppelit - Suomen suurimmat – ja niiden seurana kasvaneet isot kuuset ja koivut, niistä kivenheiton päässä puuksi kasvanut vanha hortensia ja saman pihan tuuhea vaahterarivistö, huoltoaseman edessä kasvava violetti verivaahtera ja Siuron Knuutilan suurenmoinen lehtikuusi. Kaikkia näitä puita halaisin, jos voisin, mutta niitä ei enää ole. Kaikki olivat hyvässä kasvussa olevia hienoja puuyksilöitä, silti ne kaadettiin. Valkopoppeleita ei edes tutkittu etukäteen. Puiden kaadon syyksi esitettiin turvallisuus ja koska alue haluttiin ”siistiä”.
Puunhalausviikonjärjestäjät innostavat ihmisiä halailemaan vaikka isolla porukalla myös satavuotiaita puuvanhuksia Suomen itsenäisyyden juhlavuonna. Mistä näitä satavuotiaita puita enää löytää, kysyn vaan. Kyllä hakemista on. Miksi tsaarinajoilta saakka kasvanut Knuutilan yli 120-vuotias, täysin terve, puu piti kaataa? Yli sataan vuoteen se ei ollut ollut kenenkään tiellä. Lehtikuusi voi kasvaa jopa tuhat vuotiaaksi kestävän puuaineksensa ansiosta. Puun kaatamisessa on ollut iso työ. Joku oli nähnyt kovasti vaivaa pätkiessään sen niin lyhyiksi pätkiksi, etteivät erikoispuuta kaipaavat puusepätkään pysty sitä hyödyntämään.
Skotlannin Perthin maakunnassa on alue jota kutsutaan Big Tree Countryksi. Se on kuulu suurista puistaan. Ne ovat luoneet ympärilleen taloudellistakin elinvoimaa. Suuria puita matkustetaan katsomaan kaukaa. Keski- ja Etelä-Euroopassa puita tuetaan metallirakennelmin ja sidotaan toisiin puihin tai rakennuksiin kiinni. Puiden halutaan pysyvän pystyssä, niitä rakastetaan. Suomessa vanha puu kaadetaan varmuuden vuoksi: ”Siinähän voi olla lahovikaa.” Puun tutkiminen ei montaa kymppiä maksa. Suomesta puuttuu puiden kulttuurillinen arvostaminen.
On kurjaa, että ihmiset eivät saisi ajatella liikaa, vaan pitäisi olla kiltti ja alistua toisten siistimisinnolle ja sulkea silmänsä kaikelta vahingolliselta mitä ympärillä tapahtuu, muuten leimautuu ”puunhalaaja-viherpiipertäjäksi”, vaikka kyse on sielunsa kuuntelemisesta ja luonnon arvostamisesta.
Seuraavana kaatovuorossa ovat kuulemma Souranderintien vanhat kuuset ja koivut. Jossain on päätetty, että tiestä pitää tulla tammikuja. Sitäkö asukkaat todella haluavat? Liekö näitäkään kaadettavaksi aiottuja puita porattu ja tutkittu. Punaiset pisteet puiden kyljissä kertovat, että kohta surraan taas. Käykää halaamassa ja ihailemassa näitä puita kun vielä voitte.
Kaupunkiluonto katoaa, ellei jokainen yritä pitää huolta sen säilymisestä. Kiitos kaikille, jotka näette vaivaa kaupunkipuiden pystyssä pitämiseksi ja viheralueiden säilyttämiseksi turhan toimeliaiden puunkaatajien työpaineisissa puristuksissa. Luonnon ja puiden puolustaminen ei ole täällä pohjoisen junttilassa aina helppoa, mutta se on suurta viisautta.
