Nature Is Speaking – luontoäiti puhuu

Kesä ei lopu edes syksyllä

Olen viime aikoina irrottanut tyrnien juurelle tulleita pieniä tyrnin taimia ja istuttanut niitä paremmille paikoille. Tänä syksynä kun poimin tyrnejä itselleni ja muutamille ystävilleni, harakat seurasivat touhujani.

Oli hauska, kun ne tulivat minun jälkeeni aina samoihin puihin syömään loppuja marjoja. Nauratti oikein, kun etenimme yhdessä järjestyksessä puu puulta.

Tyrnien poiminnassa on osattava toimia varovasti, pensaissa on valtavat piikit.

Sitten vasta kun oli mennyt reilu viikko, etten ollut poiminut marjoja, kiintiöni oli tullut täyteen ja ajattelin, että loppuja kerään vain tarvittaessa, eläimet kävivät popsimassa loput poskeensa. Hellyyttäviä tyrnipiiloja löytyy sieltä täältä heinätuppaiden alta. Niistä tulee hyvä mieli.

Maa on vieläkin kuivaa. Kun istutin tyrnejä, oli kasteltava paljon. Olen huolissani mihin tämä pitkä kuiva kesä johtaa. Pohjavedet reagoivat viiveellä eikä sitä ole nyt päässyt muodostumaan. Luonto tarvitsisi vielä reilusti vettä.

Punatulkkupariskunta syömässä saskatoon-marjoja heinäkuussa.

Haaveenani on, että joskus vielä täällä on paljon marja- ja hedelmäpuita. Ei itselleni kerättäväksi vaan eläimille ravinnonlähteeksi. Minua ei haittaa vähääkään ajatus, että marjat jäävät pensaisiin, päinvastoin. Eivät ne sinne mätäne tai mene haaskuuseen, eläimet ja eliöt hyödyntävät ne visusti. 

Olen ehkä ennenkin laittanut tämän Tommy Tabermanin runon tänne blogiin, mutta laitan taas, koska se kuvastaa hyvin puu- ja pensaanistutus-tunnelmiani.

Se joka istuttaa puun,

vaikka tietää,

ettei näe sen kukkivan ja kasvavan isoksi,

ei ole hölmö, ei itsekäs.

Hän saa nautintonsa siitä, että joku muu tulee joskus iloitsemaan

ja nauttimaan siitä.

Tällainen henkilö elää kahdessa ajassa:

hänelle kesä ei lopu edes syksyllä.

Kolumni: Satakielilattia paljastaa hämäräheikit

Linnustonsuojelutyötä tekevä Linnut-lehti on taas ilmestynyt. Kiinnostuneet voivat tilata sitä täältä. Alla lehdessä julkaistu kolumnini. 

Elokuvista on tuttua, kun hämäräheikki koettaa hiipiä salavihkaa ulos talosta ja yhtäkkiä lattialauta narahtaa jalan alla. Liikkuja jähmettyy niille sijoilleen ja kuulostelee, reagoiko joku talon asukkaista liikkeen aiheuttamaan ääneen.

Amerikkalainen isoäitini asui 1930-luvulla rakennuttamassaan talossa, eivätkä lattialaudat olleet enää tismalleen niillä paikoilla, joille ne oli aikoinaan asetettu. Isoäitini oli harras katolinen ja edellytti säädyllistä käytöstä. Kun kävin hänen luonaan vierailulla, hän meni aikaisin illalla nukkumaan. Päätimme isäni kanssa mennä paikalliseen baariin oluelle, mutta vasta isoäidin nukahdettua, ettemme joutuisi aamulla selittämään missä olimme olleet. 

Minä majoitin yläkerran makuuhuonetta. Oli uskomattoman vaikea hiipiä alakertaan hiljaa. Jyrkän rappusten jokainen askelma narahti ja naukui. Isäni pidätteli nauruaan rappusten alapäässä suoritustani seuratessaan. Hän kertoi, että jo 60-luvulla hänen nuoruudessaan oli sama juttu. Hän oppi yöjuoksuun lähtiessään välttämään rappusten narinakohdat. Joskus hän jäi kiinni, sai korvatillikan ja nuhtelun ja löysi itsensä kirkon rippituolista tunnustamasta syntejään. Minäkin olisin narahtanut, mutta tuolloin 90-luvulla isoäidillä oli kuulolaite, jonka hän otti yöksi pois korvastaan. 

Tämä muisto tuli hiljattain mieleeni, kun luin entisajan japanilaisten palatsien ja temppelien satakielilattioista. Ammattimiehet tekivät tarkoituksella käytävien ja tilojen lattiarakenteista sellaisia, että lattiat kitisivät lintujen lailla, kun niillä kuljettiin. Japaniksi lattioita kutsutaan nimellä uguisubari. Japanin kielessä uguisu tarkoittaa idänsilkkikerttusta, mutta jostain syystä lattian nimi on englannin kielellä samoin kuin suomeksi, satakielilattia.  

Satakielilattian tarkoitus oli paljastaa yllätyshyökkääjät, ninjat, varkaat tai salamurhaajat. Kukaan ei päässyt kulkemaan temppeleissä tai palatseissa vartijoiden tietämättä. Vartijat tunsivat liittolaisten ja palvelijoiden kulkurytmit. 

Linnut luonnossa luovat omanlaisensa äänimaton tai ”satakielilattian” laulaessaan ja äännellessään. Äänet luonnossa, erityisesti juuri lintujen äänet, ovat hälytysjärjestelmä. Varoituksia tai turvallisuuden osoituksia, joita muutkin eläimet kuten esimerkiksi oravat, ketut ja hirvet ymmärtävät. Jos kuuluu vääränlaisia ääniä, väärään aikaan tai väärässä rytmissä, linnuilla ja eläimillä – tai isoäidillä – on heti hälytystila päällä. Jos äänimaailma on kunnossa, kaikki on hyvin.

Suomalainen isoäitinikin oli ääniherkkä. Ehkä isoäitieni vuoksi minustakin tuli herkkä äänille. Vuosien mittaan olen oppinut kulkemaan kotipihallani niin varovasti, että linnut tuntevat askellukseni ja hiipimiseni. Muut ihmiset eivät pääse tästä lintujen seulasta läpi. Usein linnut tulkitsevat ihmisen kiusankappaleeksi. Niin paljon häiriötä ja harmia me hämäräheikki-ihmiset yleensä luonnossa aiheutamme. 

Siksi ohjeistan ystäviäni, kun he tulevat käymään, miten toivon kotipiirissäni liikuttavan ja puhuttavan. Silti usein ihan vain pienikin äänen korotus, auton oven paiskaus tai varomaton käden heilautus aiheuttaa lintujen varoituksen. Silloin puren hammasta, vaikka minun tekisi mieli ottaa vierasta raivelista kiinni, nuhdella häntä eläinten säikyttämisestä ja lukita hänet piharakennukseen tunnustamaan syntinsä.  

**
Satakielen laulua pääset kuulemaan TÄÄLTÄ.
Satakielilattian rakennetta ihmetellään TÄÄLLÄ.