Happy :)

Tänään on ollut juhlapäivä. Sen kunniaksi en leiponut kakkua vaan menin metsään viemään linnuille ihraa ja juhlin siellä metsänväen kanssa, kivaa oli. 

Nimittäin Nokian Uutisissa oli Nokian lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorin Paula Jalon kirjoittama kirja-arvostelu Toinen tie -kirjasta – ja se on mieltäylentävää luettavaa. 

Kummasti askel ja mieli keveni. Tuli niin kiitollinen olo! Vuosien työn tulos ei ole kadonnut näkymättömiin. Trallallaa, kun laulattaa. Olen ihan Pharrell Williams Happy-fiiliksissä. Kiitos Paula Jalo, smack! Teit minusta iloisen.

”Tunnustan Davisin kirjojen olevan lohtukirjojani, kun nykymaailman meno ottaa päähän. (...) Toinen tie – tietokirjailijan elämää toimii oppaana kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, luonnosta ja itsensä kehittämisetä kiinnostuneille, koska Davis siteeraa melkoista määrää punnittuja mietteitä. Davisin oman elämän käänteiden kuvaukset tekivät teoksesta mielenkiintoisimman kirjoittamisaiheisen teoksen, mitä olen koskaan lukenut. Koskaan aiemmin en ole lukenut vastaavaa kirjaa kannesta kanteen.” 

- Paula Jalo, Nokian Uutiset 28.9.2019

Syysterveisiä

Tiaiset löysivät nopeasti haapojen, pihlajien ja tuomien luona olevan ruokintapaikan.

Aloitin lintujen varsinaisen talviruokinnan eilen. Alle kymmenen minuuttia ruokintalaitteen täyttämisestä ensimmäiset sini- ja talitiaiset olivat hakemassa siemeniä. Parin tunnin päästä oli jo aika vilinä ja järripeippojakin ilmestynyt paikalle. Tiklit kiertävät pihan talventörröttäjissä eivätkä välitä vielä ruokintapaikasta. Kaksi närheä käy hakemassa pähkinöitä. On niin kiva seurata kumpi närhistä ehtii saada telineestä tippuneen siemenen ensin ja millaisella lennolla ja hypyllä. Närhillä on pientä nokkapokkaa. Varmaksi en voi mitenkään tietää, mutta minusta tuntuu että siinä on kaksi tämän kesän poikasta, sisarusta, jotka kisailemalla harjoituttavat taitojaan. Kisailun oloista se on, ei taistelua, vaikka totta kai ruoka on luonnonvaraisille eläimille totinen asia. 
Siksi koen ruokinnan niin tärkeäksi, että pystyy tarjoamaan elämille edes vähän löysää - ja samalla hyvittämään jollain tapaa tekemäänsä haittaa. Viime vuonna lintujen ruokaa kului noin 200 kiloa, saa nähdä kuinka tänä vuonna riittää menekkiä. Kaikista ihmisten tahattomista tai tahallisista vahingonteoista eläimet yrittävät säästyä, ja sitten vielä pitkistä pimeistä ja kylmistä talvikuukausista ja -öistä. Eläimet ovat aikamoisia selviytymisen mestareita.

Ne jotka eivät löydä tarpeeksi ravintoa muuttavat pois. Kurjet ja kottaraiset ovat siirtymässä etelämmäs. Lauantai 14.9. oli yksi kurkien päämuuttopäivistä, mutta tuntuu kuin tänä vuonna ei olisi niin selkeitä muuttorynnistyspäiviä niin kuin joinain vuonna on ollut. Nyt joka päivä havaitsee joitain kymmenien ja satojen kurkien ja hanhien auroja. Pääskyt ovat lähteneet jo näiltä tienoilta. Vielä näkee västäräkkejä ja punarintoja. Varsinaisia rastasparvia ei ole näkynyt, yksittäisiä vasta. Muutolle ei ole kiirettä. Pensaat, puut ja metsät tarjoavat rastaille ja tilhille ja muille vielä pitkälle syksyyn ruokaa.

Tämän kaltaisesta näystä eläimet pitävät, kun tarjolla on kukkien siemeniä ="talventörröttäjiä" ja marjoja. Luonnonystävän piha ei ole nuoltu kliinisen siistiksi vaan tarjoaa ruoka- ja suojapaikkoja.

P hämmästyi, että viinirypäleitä voi kasvattaa Suomen leveysasteilla ja pyysi lähettämään kuvaa kasvattamastani viinirypäleestä. Pyysi viime hetkillä, nimittäin viimeiset rypäleet olivat juuri menossa suihin parempiin. Vain nämä olivat jäljellä. 

Olen syönyt satoa aina rypäleköynnöksen ohi kävellessäni ja nämä viimeiset keräsin sisälle talteen pakkaselta. Lehdet menivät pakkasesta ruskeiksi. 

Suomeen on jalostettu monia erilaisia kylmänkestäviä lajikkeita, minulla on Zilgaa. Tänä vuonna kasvi varmaan huilasi eikä tehnyt kovin paljon rypäleitä, kun edelliset kaksi vuotta se on tarjoillut satoa runsaasti. Herkullisia ja makeita hedelmiä ovat.

Sain eräältä viimeisimmän kirjani lukijalta viestin, jossa hän kirjoitti: ”Koska saat palautetta kertomasi mukaan jopa kyllästymiseen asti, niin kommentoin vain kirjan joihinkin asioihin liittyen. (...)”

Toivon että kenellekään ei jää sellaista mielikuva, että saisin palautetta kyllästymiseen asti. Päinvastoin.
Luen lukijaviestejä aina mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja tunnen syvää kiitollisuutta. 
Toinen juttu on sitten se, miten yhden ihmisen pitäisi pystyä vastaamaan niihin kaikkiin. 
Tätä probleemaa en ole onnistunut ratkaisemaan, vaikka olen vuosia asiaa pohtinut. (Paitsi käyttämällä ETV-lyhennettä = Ei Tarvitse Vastata viestin lopussa. Se on parhaimpia lahjoja joita voi antaa = aikaa.) Sihteerin palkkaamiseen minulla ei ole rahkeita, heh. Avunpyyntöihin, kirjeisiin ja sähköpostiviestitulvaan vastaaminen on rankkaa työtä. Loppuu energia. Minua on vain yksi. Ei montaa. Toivon ja uskon että kirjan lukeneet ymmärtävät tämän ja tuntevat jollakin taajuudella lähettämäni hyvät värähtelyt ja rakkauden.

Sama viestin lähettäjä kysyi kuinka kauan minulla meni kirjan kirjoittamiseen. Kuten kirjan päiväkirjamerkinnöistäkin huomaa, olen kirjoittanut, kerännyt aineistoa, ideoinut ja suunnitellut sitä monta vuotta. Välillä oli aktiivisempia kirjoittamisjaksoja, vaikkei ollut varmuutta tuleeko kirja koskaan valmistumaan tai etenemään ja sitten oli kova rutistusrupeama apurahan saamisen jälkeen. On mahdoton sanoa kauanko siinä meni kokonaisuudessaan. Aika pitkään kuitenkin. Tekstejähän työstää mielessään, vaikkei kirjoittaisi. Kirjoittaja on aina töissä, koska koko elämä on aineistoa.

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Pitäkää katseenne korkealla ja korvat höröllä muuttavien lintujen - mutta myös myönteisten ajatusten varalle. 
Aina on mahdollisuus Jokusia havaita. ;)