Jyrsijän pehkulaatikosta

Toinen tie -kirjaa kirjoittaessani mietin laittaisinko kirjaan kuvia. Ei niitä sitten tullut. Siihen oli montakin syytä. Kirjan kirjoittamis- ja julkaisuprosessi oli itsessään tarpeeksi monimutkaista, sitten olisi pitänyt etsiä sopivat kuvat – riittävästi kuvia – ja saada otettua niistä tarpeeksi laadukkaita otoksia (minulle mission impossible, heh). Taittajalla oli ennestään tarpeeksi jonglöörausta töidensä kanssa. Ja usein mielikuvitus on usein parempi kuvittaja kuin valokuva. Siinä hetkessä tuntui paremmalta yksinkertaistaa ja jättää kuvat pois. Ajattelin, että jos joskus jaksan, voisin tehdä aiheesta vaikka blogipäivityksen. Tässä sitten sellainen.

Kirjailija Claes Andersson on sanonut, että romaanikirjailijan on hyvä kuulua jyrsijöihin (tämä pätee ehdottomasti myös tietokirjailijaan):

 ”Hänen pitää säästää ja tallettaa kaikkea mahdollista tulevan eepoksensa rakennusaineiksi; rakkauskirjeitä, haasteilmoituksia, uutisleikkeitä, juorupalstoja, vanhoja ravintolalaskuja, peilejä, koruja, päiväkirjoja ja särkyneiden kristallilasien sirpaleita, hiustupsuja, korkinpalasia, matkamuistoja ja lentolippuja, arpia, kolaroituja autoja.”

Tunnustaudun jyrsijäksi. Olen mahdoton paperihamsteri. Tai paperiorava. Tässä on muutama kuva, jotka ovat toimineet Toinen tie -kirjan ja muidenkin kirjojeni rakennusaineina ja inspiraatioina. Kuvat aukeavat parhaiten kirjani lukeneille ja ovat tavallaan bonus- tai making of -materiaalia. Lainausmerkissä olevat tekstin pätkät ovat otteita Toinen tie -kirjasta.

Opin kirjoittamaan neljä vuotiaana amerikkalaisessa esikoulussa. Tässä ovat ensimmäiset numeroni. Kolmoset eivät ole pysyneet perusrivillä. 

En ole tainnut koskaan kasvaa aikuiseksi. Eivät pysy nimittäin nämä valokuvatkaan suorassa – kuvien valotuksetkin ja tekstien fonttien värtkin ovat mitä sattuu. (Ei vaan tajua, heh) 
Jos kaikkea hipostelisin, en saisi näitä blogipäivityksiä koskaan aikaiseksi, sorry. Tarkoitus on vain teroittaa jyrsijyyden merkitystä kirjoittamiselle, heh.

Tämä viesti on omistettu teille blogini seuraajille. Kiitos, kun jaksatte lukea!

Tämä viesti on yli 40 vuoden takaa ja ensimmäiseltä talvelta Suomessa. Se on osoitettu Mirja-isoäidilleni, jotta hän tietäisi minun olevan ulkona leikkimässä kelkkamäessä. Selvennyksen vuoksi isoäitini oli ommellut minulle ilveksen turkkia muistuttavasta keinonahasta lakin. Melkoisen paksu tötterö se oli, mutta rakas kuin mikä. Siihen aikaan koivistolaishatut olivat muotia.

"Olen kahden kulttuurin lapsi. Yhdysvalloissa lapsuudenkodissani ei puhuttu suomea. Suomalainen äitini puhui minulle ja kuusi vuotta vanhemmalle siskolleni vain englantia. Opettelin suomen kielen muuttaessani tänne 7-vuotiaana."
Tässä kuvassa olen 10–11-vuotias.

1990-luvulla käytin tätä muovista rannekelloa, jossa sekuntiviisarin sijaan on dollarinseteli. Seteli pyörii ympyrää. Kellon taustalevyssä lukee: Time is money. Aika on rahaa.

 Se ei pidä paikkaansa.

Olen säästänyt tämän kellon muistaakseni miten väärät uskomukset voivat johtaa elämää harhaan.
 "Silloin en tuntenut jaksamiseni rajoja, en erottanut tarpeiden ja halujen, pakkojen ja päähänpistojen, intuition ja egon eroa. Väärät valinnat johtivat siihen, että minulla oli usein kiire suorittaa monta ”pakkoa”. Kun kulutin paljon rahaa, jouduin työskentelemään pakkotahtisesti. Erilaiset hokemat ja sanonnat kuten ”Time is money” ovat vaarallisia, jos niitä ei mieti tarkemmin. Nyt on selvää, että aika ei ole rahaa.

Raha on aikaa. Aika on rajallinen pääoma, joka on rahalla korvaamatonta.

Olemme antaneet aikaamme johonkin saadaksemme rahaa. Se kuinka käytämme aikamme ja rahamme kertoo arvoistamme.

Muutos alkaa, kun tiedostamme tapamme käyttää aikaa ja rahaa."

Olen säästänyt koulutodistuksenikin. Tämä ote on kahdeksannen luokan todistuksesta.
Huolellisuusnumeroani on laskettu lukuisien myöhästymisien takia.

"Suhtautumiseni aikaan näkyi muun muassa kouluuntuloajoissani niin peruskoulussa kuin sairaanhoito-opistossakin. 

Aikuisopinnoissa huolellisuusnumeroita ei enää annettu. Olin melkein aina myöhässä. Jotkut sanoivat, että asuin liian lähellä kouluja ja siksi lähdin liian myöhään. Jos joku olisi tuntenut minut paremmin, hän olisi tiennyt, että olin huolellinen ja huolehtivainen, mutta suhtauduin täsmällisyyteen toisin. Eikä koulu ollut erityisen mieluisa paikka, vaikka pidän opiskelemisesta. Ei ollut hinku kiirehtää.

Mentyäni työelämään tyylini vaihtui, olin ajoissa. Aamuvuoroon mennessäni päästin yövuorolaiset reilusti etuajassa kotiin. Enää tämä ei ole mahdollista, kun on sähköiset kellokortit."

Työvuorolistojakin olen säästänyt. ”Hoitoalalla on käsittämättömiä illasta aamuun -vuoroja, joissa hoitaja pääsee töistä kello 21.45 ja joutuu palaamaan töihin aamulla seitsemältä. Siihen väliin työmatkat, peseytyminen, syöminen ja nukkuminen. En ikinä nukkunut hyvin niitä öitä. Kun olin jo valmiiksi hereillä huonosti nukutun yön jälkeen, mitä kotona odottelisin, ei muuta kuin etuajassa urakoimaan.”

Muutama palkkalaskelmakin on vielä tallella (ei tosin kovin montaa). Ylempi on sairaalaosastolta ja toinen kotisairaanhoidosta. Palkkataso yli 17 vuoden takaa. Kuinkahan paljon palkkataso on mahtanut kehittyä noista ajoista?

”Minulla oli usein sairaanhoito-opiskelijoita perehdytettävänäni. Hoitajat eivät saaneet opiskelijoiden ohjaamisesta palkanlisää, vaan korvaus jonka koulu maksoi, ohjattiin sairaalalle. Tapanani oli näyttää opiskelijoille tilinauhani ja selostaa mitä hoitaja tienaa tehdessään epäsäännöllistä kolmivuorotyötä, ilta-, yö- ja viikonlopputyötä, vappuna, juhannuksena ja jouluna, jottei alalle tulevalla olisi vääränlaisia kuvitelmia.”

Tämä amerikkalainen artikkeli/kuva on kulkenut mukanani yli 25 vuotta 1990-luvun alkuvaiheilta, jolloin keräsin aineistoa sairaanhoito-opintojeni lopputyöhön. Lopulta kuva päätyi esikoiskirjani kanteen. Aika enteilevä artikkeli. Siinä puhutaan hoitajan taakasta.

Plus-liitteet menivät takansytykkeiksi mutta toimittajan lähettämän viestin säästin muistuttamaan merkillisestä tapahtumasta.

 

”Suomen tietokirjailijoilla oli jossain vaiheessa He kirjoittavat öisin -kampanja. Se ei tarkoita, että kaikki tietokirjailijat kärsivät minun laillani unettomuudesta, vaan sitä, että kirjoittaminen on tehtävä myöhään yöllä, kun perhe on saatu nukkumaan ja muut ansiotoimet ja päivän työt tehtyä.

Suomessa julkaistuista teoksista 80 prosenttia on tietokirjallisuutta. Jos lasketaan pelkästään kotimaiset tekijät, tietokirjallisuuden osuus kaikista teoksista nousee 90 prosenttiin. Jostain syystä kirjastoapurahat kuitenkin myönnetään 90-prosenttisesti kaunokirjallisuudelle. Miksi tietokirjailijat ovat näin epätasa-arvoisessa asemassa?”

Olen kertonut kirjoissani kuinka äitini opetti minua pitämään vitsilistaa. Aina luulee, että hyvät vitsit tai tarinat muistaa. Ei niitä muista. Ne kannattaa tallettaa. Naurua ja hyviä tarinoita ei ole maailmassa liikaa. 

Tämä sarjakuvaleike on vitsilistan liite ja äitini tallettama 1970–80-luvulta. Hurttia huumoria, mutta tämankaltaista elämämme oli.

”Aina kun alan epäillä valintojani, kirjoituksiani ja utopioitani, muistutan itseäni ajasta. Hämmästyn yhä uudelleen miten vähän aikaa on siitä, kun olemme käyttäytyneet täysin järjettömillä tavoilla (ei sillä, ettemmekö edelleenkin niin toimisi). Kun luen vanhoja aikakauslehtiä, on tavallista, että niissä on koko sivun mainoksia, joissa suositellaan keittiökaapin puhdistamiseen DDT:tä. 

On pysähdyttävää tajuta, että DDT kiellettiin vasta 1970-luvulla, minun lapsuudessani, joka tuntuu olleen ihan äskettäin. On vain hetki siitäkin, että ihmiset joutuivat ihonvärin mukaan istumaan eri osissa linja-autoa, heille oli eri vessat ja ravintolat eivätkä tummaihoiset ja valkoihoiset saaneet mennä keskenään naimisiin. Ei ole pitkä aika siitäkään, kun naisilla ei ollut äänioikeutta. Asiat, jotka nyt ovat ”itsestäänselviä”, ovat olleet kaikkea muuta aivan äskettäin. 

Olemme ihmislajina tehneet tyhmyyksiä. Luulemme olevamme sivistyneitä ja suhteellisen fiksuja, mutta todellisuudessa olemme etupäässä eksyksissä. Onneksi olemme silti myös oppineet, muuttuneet ja kehittyneet. Uskon, että aika tekee tehtävänsä. Menee vain hetki, ja ymmärrämme vaikkapa sen, että avohakkuut ovat olleet aikakautemme suurin virhe ja ne kielletään lailla ehdottoman turhana ja luontoa tuhoavana toimintana. Pian oivallamme, että metsästys on kiellettävä amatööreiltä ja muutettava tarkkaan säännellyksi ammattilaistoiminnaksi, joka kohdistuu vain tiettyihin (vieras)lajeihin. 

Kohta tajuamme, että ihmisoikeuksien rinnalla on puhuttava myös luonnonoikeuksista.

Menee vain hetki, ja ajattelemme eri tavalla kuin tänään, kunhan vain on tarpeeksi rohkeita ihmisiä, jotka uskovat, että maailma muuttuu – ja toimivat muutoksen eteen.”