Muistoja ja ajatuksia kirjoittamisesta

Lapsena jos olin kipeä ja piti levätä ja pysytellä vuoteessa, lempitouhuani oli laskostaa päiväpeitto haitariksi ympärilleni. Haitarin laskokset olivat lokeroita joihin sujauttelin paperilehtiöitä, kyniä ja pyyhekumeja. Leikin sihteeriä. Isoäitini Mirja haali aikoinaan työpaikaltaan Tampellasta paperilehtiöitä ja oranssisia lyijykyniä, joissa lukee Venus. Niitä on riittänyt tähän päivään asti.

On mahdollista, että isoäitini sai ottaa lehtiöt työpaikaltaan luvan kanssa, jos ne olivat ”sekundaa”. Ehkä Tampella-teksti olisi pitänyt näkyä kokonaisena tai keskellä? Lehtiöitä oli erikokoisia ja erivärisillä päädyillä. Paperi on ihanan pehmeää ja kynä rullaa siinä hyvin.

Kirjoittavalle ihmiselle on tärkeää, että kyniä ja paperia on käden ulottuvilla. Koskaan ei voi tietää missä jokin oivallus tulee. Muistiinpanovälineitä on muun muassa yöpöydällä, kirjoituspöydällä, ruokapöydällä, keittiötasolla, huussissa, autossa, saunatuvassa, eteisessä olevassa pärekorissa, vaatteiden taskuissa ja repuissa. Pakkasta ja ulkona kirjoittamista varten pitää olla lyijykyniä varalla. On lyhyitä nysiä, lyijytäytekyniä ja ylimääräisiä kyniä siltä varalta, että jokin kynistä ei toimi.

Sitten on ystäväni tekemät mustetäytekynät. Ne ovat luksuskyniä, joilla kirjoittaminen tuntuu juhlalliselta ja joita tulee säästeltyä erityistilanteisiin. Kiitos M! 

 

Joskus oli aika, kun jokainen arvosti kyniä.  

Ehdottomasti eniten pidän käsin kirjoittamisesta. Vasta jos on tarvis, kirjoitan tekstit koneelle muistiinpanoistani.

 

Konekirjoitustodistus löytyy helposti vanhojen koulutodistusten seasta, koska se on ohutta pahvia.   

Yhdeksännellä luokalla otin valinnaisaineeksi konekirjoituksen. Kymmensormijärjestelmää harjoiteltiin toistamalla kirjainyhdistelmiä. Opettaja kulki pulpettirivien välissä ja laittoi A4-paperin näppäimistön peitoksi ja tarkkaili millaista jälkeä syntyi sokkona. Kirjoittaessa ei olisi saanut katsoa sormiinsa vaan piti tuijottaa paperille syntyviä kirjaimia. Opettajan tarkistushetket tuottivat tuskaa. Aina viime tingassa, juuri kun sormeni olivat sekoamaisillaan oikeilta näppäimiltä, opettaja jatkoi seuraavan oppilaan luo. Kirjoituskoneella kirjoittaminen oli palkitsevaa, kun kello helähti rivin loppumisen merkiksi. Kilahduskohdan sai säätää haluamakseen ja sen jälkeen marginaaliin mahtui vielä muutama merkki.

Minusta koneella kirjoittaminen ei helpota oloa samalla tavalla kuin käsin kirjoittaminen. Käsin kirjoittaen tapahtuu jatkuvasti pieniä ihmeitä. Kirjaimet ja sanat muodostuvat ja valikoituvat kuin itsestään, joskus erilaisiksi kuin mitä juuri sekuntia aiemmin oli luullut aikovansa kirjoittaa.

Käsin kirjoittaessa sielu, aivot ja sydän kytkeytyvät käden liikkeeseen ja ohjaa kirjoitusta alitajuisesti. Vihkisormuskin laitetaan vasemman käden nimettömään koska uskotaan, että siitä on suora yhteys sydämeen.

Kaunokirjoituksen opettaminen kouluissa on nykyään vapaaehtoista. Oppilaille opetetaan enää tekstauskirjaimia. Luulen, että kaunokirjoituksen poisjättämisellä tulemme kadottamaan jonkin olennaisen osan itsestämme, ajatusten ilmaisusta ja intuitiosta. Millaista energiaa kaunokirjoitus voi kirjoittajalle parhaimmillaan tuottaa! Käsiala kertoo vireystilasta ja mielialasta, elämän prosesseista ja prosessoinneista. Surullisena tai väsyneenä käsiala on erilaista kuin iloisena ja reippaana. Paperille kirjoittaminen edustaa pysyvyyttä. Tekstit eivät katoa koneen uumeniin, vaan toimivat käsinkosketeltavina muistona, joista näkee kehityksensä. Miten erilaista käsiala on 11-, 19- tai 49-vuotiaana!

 

Viidennen luokan historian tunneilla on oltu hereillä. Niinku.

19-vuotiaana on pohdittu auttamisen ja asiaan puuttumattomuuden ongelmaa. Tässä on koetettu kirjoittaa suht siististi opettajalle.

49-vuotiaana kirjoitan niin nopeasti, että välillä on itselläkin tekemistä saada selvää riipustuksistaan. Päiväkirjassani pohdin mikä saa vanhan metsän asukin, hömötiaisen, riskeeraamaan ja ylittämään hakkuu- ja peltoaukeat.

Ala-asteella kuulakärkikyniä pidettiin erityisellä paikalla luokan kaapissa ja niitä käytettiin harvoin. Yleensä olimme ensin kirjoittaneet aineet lyijykynällä, opettaja oli tarkistanut ja korjannut ne ja sitten

puhtaaksikirjoitimme aineet kuulakärkikynällä. Jännää oli. Harmitti, jos tuli virhe.

Noviisihoitajana tunsin itseni hassuksi, kun asettelin ensimmäisiä kertoja hoitajamerkkiä, nimikylttiä ja kyniä työasun taskuun. Alkuun tiedosti jokaisen käden liikkeen kohti vasemman rintataskun kyniä. Oli erikseen vilkaistava minkä värisen kynän otti. Punainen oli lääkemuutoksille, vihreä fysioterapia-asioille, huomiokynä akuuteille ja lyijykynä keskeneräisille asioille. Jossain kohtaa kädenliike oli muuttunut rutiiniksi. Työpäivä aloitettiin tarkistamalla rintataskun kynävalikoima. Työpäivän päättyessä kynät olivat jääneet potilaan yöpöydille, potilaspapereiden väliin tai kanslian pöydälle. Hoitajat pitivät kyniä kierrossa ja ottivat toisten kyniä siitä mihin toiset olivat ne unohtaneet.

Pukukopilla työpäivän päätteeksi työpuvun monia taskuja tyhjentäessä tunsi itsensä kilpikonna Kilpiseksi, Maailman vahvimman nallen ystäväksi, jonka kilven alta löytyy melkein mitä vain: käsidesiä, pihtejä, teippirullia, raporttilappuja, stetoskooppi, sideharsorullia, tippaletkunkorkkeja – ja niitä kadonneita kyniä. 

 

Aitasta löytyi tämä jo muhjaantunut työmuisto. Tässä niitä kyniä pidettiin. 

Tehyn merkki ”Auttavat kädet”, joista vitsailtiin että nurin päin käännettynä se on ”Turvonneet jalat”, sairaanhoitaja-merkki ja hopeinen erikoistumismerkki.

Aina kun sairaalaosastolla kävi lääke- tai vaippafirman edustajia, sai ilmaiskyniä. Kun kukaan ei katsonut, kahmaisin kourallisen. Tunsin itseni samaan aikaan iloiseksi, mutta aivan kuin varkaaksi, vaikka luvan kanssa sai ottaa. Mainoskyniähän ne olivat. Kynäasiassa minulla ei ole ollut kohtuutta. Ehkä kynien kahminta kulkee suvussa? Parhaat kuulakärkikynät rullaavat paperilla eteenpäin kuin itsestään, hyväksi testattuja ovat esimerkiksi Veikkauksen punaiset mainoskynät.  

Yksi mieleenpainuvimmista lahjoista ja kirjoittamisen kannustuksista olen saanut vuosia sitten ystävältäni R:lta. Hän otti minuun pitkän tauon jälkeen yhteyttä, kun oli vieroittautumassa huumeiden alamaailmasta ja koetti saada elämänsä raiteilleen. Kun R kuuli, että olen kirjoittanut hoitotyöstä, hän pahoitteli kuntoaan, ettei kykene keskittymään lukemiseen eikä mihinkään muuhun kuin taistelemaan pikku-ukkoja, kummituksia ja vieroitusoireita vastaan.

 – Siin on sulle, hän sanoi ja paukautti pöytään seitsemän kiloa paperia. Pehmeää, paksua ja viivatonta, siis ihan unelmapaperia.

Silmäni lensivät selälleen ja voihkin epäuskosta ja onnesta.

– Voi kiitos! Mistä ihmeessä olet tällaista löytänyt?

– En mä nyt tarkalleen muista miltä yksittäiseltä kuutamokeikalta ne lähti mukaan, hän sanoi nolostellen mutta virnisti perään ja sanoi: – Mutta sen mä tajusin silloin heti huuruissanikin, että nää lähtee Kaarina Kaalimaalle.

Paperipaketin päällä oli pieni kortti. Siinä luki: ”…Nyt vain odotamme rouvan seuraavaa kirja…” Tuo oli aikaa, kun olin saanut kipeitä lukutorjuntoja läheisiltäni eikä kustantamo ollut vielä vastannut lähettämääni käsikirjoitukseen. Meni pitkä aika ennen kuin Rankka kutsumus julkaistiin, mutta R ei ainoastaan uskonut, että kirja julkaistaan, hän oli varma että minulta syntyisi vieläpä toinen. Ihminen, jonka oma elämä oli hiuskarvan varassa, välitti ja kannusti. Ehkä hän tiesi kirjaimellisesti millaista on taistella omia demonejaan vastaan. Kiitos R!   

Ei auta vaikka olisi minkälainen vieroittautumislääkitys, hoito, kuntoutus tai valtava arsenaali Venus-kyniä ja riisittäin paperia, jos ei ole kykyä taistella omia pelkoja ja päänsisäistä keskustelua, itsensä mollaamista vastaan. Kirjailija Natalie Goldberg on sanonut, että ”Suurin ponnistus ei ole itse kirjoittamisessa vaan menestyksen ja epäonnistumisen pelon voittamisessa. Siinä, että sai itsensä kirjoittamaan.”

Joskus tuntuu siltä kuin kirjoittaminen olisi peili, joka on pirstoutunut tuhansiksi kappaleiksi. Koetan koostaa sitä takaisin muotoon. Ehjäksi sitä ei saa mutta peilikuva näyttää yhden heijastuksen sijaan monia erilaisia näkökulmia.