Haluan jakaa kanssanne tämän lukijakirjeen, jonka sain pari
päivää sitten. Se herättää paljon ajatuksia. Kiitos kirjeen kirjoittajalle,
joka pystyy avoimuuteen, rehellisyyteen ja mielensä muuttamiseen. Se vaatii vahvuutta. Samoin kuin kaikki hänen kokemansa. Elämä on aika
julmaa.
**
Hei!
Nyt teen itselleni jotakin todella harvinaista: tykkään lukea,
se on yksi intohimoni, ja joskus kirjat todella jopa puhuttelevat minua, mutta
koskaan, ikinä en ole lähestynyt kirjailijaa itseään palautetta antaakseni. Nyt
tulee sitten sekin tehtyä, ensimmäistä kertaa elämässäni.
Luin kirjasi ’Irti oravanpyörästä’ ja ’Toisinnäkijän
päiväkirja’ varmaan 4 - 5 vuotta sitten. Ensimmäisestä pidin todella ja se
laittoi ajattelemaan asioita uudella tavalla, sillä olin todella väsynyt ja
kaikenlaiset vaivat kiusasivat ja lääkärissä sain ravata jatkuvasti, kun syytä
niihin haettiin. Oli vatsavaivaa, rytmihäiriötä, huimausta……. Kaikesta sain
aina yksittäin puhtaat paperit, mutta olo ei kohentunut. Lääkäri, niin mukava
kuin olikin, ei osannut niputtaa kaikkea yhteen ja sanoa, että olet uupunut,
stressaantunut ja väsyttänyt itsesi loppuun. Kirjasi kautta aloin epäillä itse
tälläistä vaihtoehtoa ja tutkia sen pahalaisen netin kautta uupumisen oireita
ja syitä sekä stressin tuomia lisiä noihin oireisiin. Sieltä se syy omaan
huonoon oloon löytyi pitkien lueskelujen ja vuosien kärsimisen jälkeen. Nyt
olen toipumassa, toivottavasti, vaikka edelleen rimpuilen samassa työssä. Vaan
viimein, näiden vuosien jälkeen, alan vaihto tai toisenlaiset työolot on ihan
oikeasti suunnitteilla. Mutta ei siitä sen enempää.
Tuon oravanpyörän jälkeen ajattelin tuolloin, että olemme
liki sukulaissieluja, kovin samanlaisia ja innolla tartuin toiseen kirjaasi. Se
oli hirvittävä pettymys! (Jatka vain lukemista, jos tähän asti olet päässyt!!)
Tästä kirjasta näin vain viherpiiperöpuolen ja asioiden vääristelyn, jota
esimerkiksi metsähakkuiden suhteen kirjoitit ja pidit metakkaa. Myös elukoiden
’liian varovainen tarkkailu’ ja tavallaan inhimillistäminen kiukutti. (Helena
Telkänrannan opuksiin ja tutkimuksiin perehdyttyäni, ei elukoita voi olla
’inhimillistämättä’….) Päätin, että siinä oli sitten viimeinen kirja sinulta,
jonka luen, että onpa taas hölmö tyyppi kynän varressa. Totuushan kuitenkin oli
(MINUSTA), ettei esimerkiksi hakkuita tehty kesäisin. Itse olen metsuriopit
saanut noin 20v sitten ja ’tiedän mistä puhun’. Metsurit koulutettiin ottamaan
muu ympäristö ja ihmiset huomioon ihan esimerkiksi putsaamalla polut
hakkuujätteestä ja toisaalta pesimäajat olivat hiljaisempaa aikaa metsässä.
Aukkohakkuut olivat toki olemassa ja ne olivat ikäviä, mutta siihen reikäänhän
laitettiin äkkiä uudet taimet kasvamaan ja uusi metsä oli jo kohta tulossa.
Elukat ja ihmiset tykkäävät. Hyvin ne koulussa aivopesivät ja esimerkiksi
jatkuvasta kasvatuksesta ei edes puhuttu. Siitä silloin kysyin, mutta se
leimattiin huonoksi ja kalliiksi vaihtoehdoksi eli unohda. Ja niin tein.
Toisaalta olen myös metsästäjä ja mielestäni liioittelit noissa
sorsastuskuvauksissa metsästäjien vastuutonta käytöstä. Ei me noin tehdä.
Vääristelit ja kiusasit taas viattomia eli metsästäjiä ja
metsäalanammattilaisia. (Älä vielä luovuta vaikka pahalta tuntuisi, kohta
tuntuu nimittäin minusta pahalta.) Palautin kirjasi kirjastoon ja hymisin
itsekseni, että kaikenlaisia sitä onkin.
Meni aikaa ja varmaan lukemani jäi hieman vaivaamaan
takaraivoon kuitenkin. Havaitsin metsäkoneita kesälläkin työssä, mutta ne oli
pieniä aloja ja harvensivat vaan (niin kuin se olisi muka pienempi paha
kesäaikaan.) Jonkun moton jäljiltä tein hirvittävää savottaa itse, kun koetin
lenkkipolkuani kaivaa harvennuksen jälkeen oksakasojen alta esiin ja manasin
kuskin mielessäni, mutta samalla ajattelin, että tämä on varmaan vaan tämän
yhden kuskin ongelma, kyllähän ne muut ajattelevat ympäristöään enemmän.
Metsästäjien puheet alkoivat vaivata silloin tällöin, kun himoitsivat susien
verta vaikka varmasti tiesivät ne rauhotetuiksi. Joskus ennen pidin
sinisilmäisesti noita vain puheena, eihän nämä tutut oikeasti asiaan puuttuisi
laittomasti, eihän. Kotitien laidasta lähti vanhahko männikkö, kirjasi palasi
mieleen ja vielä enemmän, kun tien toinenkin laita parturoitiin ja ennen metsän
läpi kulkeva, ihana kotitie kulkikin aakean laakean läpi. Silloin kivisti. Ei
vielä kuitenkaan niin paljon, että olisin sinut päästänyt ’turhan vauhkoajan
maineesta’, jonka olin itsekseni sinulle luonut.
Kyllä muuten kovasti nuo kirjasi kulkivatkin ajatuksissani
matkassa vaikka ensin vastustinkin näkemyksiäsi maailman menosta. Ne todella
jäivät kaihertamaan ja mietityttämään.
Ja sitten alkoi. Lapsuuden maisemani ja leikkimetsäni meni
ensin ihka uuden ostoskeskuksen alle keskellä maaseutua, keskellä ei mitään!!
Mäet tasattiin, metsät kaadettiin ja kaikki peitettiin asfaltilla ja
kevytrakenteilla, joilla sai nopeasti pystyyn tämän ’hienon’ kauppakeskuksen
varakkaille henkilöille. Jotta sinne saataisiin näitä varakkaita henkilöitä,
piti kulkuyhteyksiä parantaa. Lisää lapsuuden maisemia meni moottoritien alle.
Uskomattoman paljon tilaa tuokin mokoma väylä ottaa itselleen metsästä. Sydän
itki eikä vain vähän vaan paljon. Ostoskeskuksen rakennustyömaalla nähtiin
ahma. Ei todellakaan yleinen otus näillä alueilla. Vaan ei se ihmisiä sinällään
hetkauttanut. Olihan nyt ostosparatiisi täälläkin, missä ei muuten ollut
mitään. Hirviaidat eivät olleet ihan täysin valmiita, kun moottoritie piti avata
käyttöön. Se kostautui ainakin sen yhden hirvilehmän kohdalla, joka oli mennyt
vanhoja reittejään myöten keväällä vasoma-alueelta kesälaitumille ja ei
saanutkaan vasaansa seuraamaan itseään aitojen yli. Vasa jäi toikkaroimaan
tiealueelle ja emä ilmeisesti meni pelosta lopulta niin sekaisin, että oli
onnistunut taittamaan niskansa jossakin uudessa ojassa tien lähellä. Tästä ei
ollut vielä silloin tietoa, kun tuo pieni, parin päivän ikäinen vasa
työnnettiin aitojen ali tien pohjoispuolelle ’äitinsä mukaan’. Jälkikäteen
selvisi, että äiti oli eteläpuolella ja henki poissa. Taas itkin.
Nyt olen viime vuodet liikkunut kovin turtana täällä
meillä päin ja katsellut, kun vanhempien metsien ympärille tulee kuitunauhoja
ympäri vuoden ja hetken kuluttua ei sitä metsää enää ole. Muutamassa paikassa
olen hirveällä kiireellä käynyt katsomassa upeita paikkoja, kun en tiedä,
milloin koneet vievät ne viimeisetkin. Ja kaikkein kamalin, omalla tavallaan,
oli se avohakkuu, josta tuloksena oli tyveltä maksimissaan 20cm paksuista
mäntyrunkoa. Herää kysymys, että MIKSI??
Äitini osti vanhan mammalansa, kuin sinun Alhonlahti,
sillä erotuksella, että omat isovanhempani edistyksellisinä ihmisinä ottivat
omana aikanaan sen tilan metsät tehometsätalouden piiriin siitä jatkuvan
kasvatuksen tavasta, jota edellinen sukupolvi oli tehnyt. Minäkin muistan ne
upea, vanhat metsät, mitä siellä aikanaan oli. Nyt on taimikkoa, tehokkuuden
nimissä aina yhtä puulajia alueellaan ja sen metsäalueiden hoidosta on käyty
melkoista vääntöä sukua vastaan. Onneksi äiti on samoilla linjoilla kuin
itsekin eli kestävällä periaatteella. Otetaan polttopuuta silloin tällöin pois,
kesällä alue saa vain olla ja muutenkin runkoa hehtaarilla pidetään aivan liian
paljon, jos metsänhoitoyhdistykseltä kysyttäisiin. Se on ihana paikka ja siellä
todella sielu lepää taas nykyään vaikka metsä on nuorta. Lepää silloin, kun
suku ei ole paikalla antamassa neuvojaan….. Vaan sitä 15 minuutin paikkaa ei
oikein sieltäkään tahdo enää löytää. Niin surullista. Etenkin, kun itsestäni
olen huomannut, että tuo moottorien tekemä taustamelu, mitä ei edes kunnolla
kuule, tekee minulle pahan olon. Ei fyysisesti, mutta jotenkin sisäisesti. Olo
ei ole rento. Tuo stressi varmaan vaikuttaa vielä siihen asiaan ja se ’pakene
tai taistele’ -olo, joka on tuolla pohjalla.
Tosiaan. Noin neljä vuotta sitten leimasin sinut
hörhöksi, nyt kaivoin kirjasi kirjastosta uudelleen käsiini ja olen sitä
mieltä, että olisinpa herännyt itse samanlaiseksi ’hörhöksi’ jo paaaaljon
aiemmin. Miten sitä voikaan sulkea silmänsä ympäristöltä ja tukeutua siihen
kauan sitten saamaansa oppiin, joka ei selkeästikään enää päde? Jos itse on metsurina
tai metsästäjänä asiallinen, haluaa nähdä kaikki muutkin alan harjoittajat
samanlaisina ja jos joku ulkopuolinen alkaa arvostella näitä ’omia’, nousee
heti barrikadeille ja alkaa vähintään mielessään puolustaa heitä. Näkemättä
sitä totuutta. Tämä kohta hävettää minua nyt suuresti. Aivan turhaan leimasin
sinua yhtään miksikään ja nyt olen sitä mieltä, että todellakin aivan asiasta
olit huolissasi. Niin olen minäkin. Nyt. Valitettavasti se omalla kohdallani
vaati vain sen, että kaikki tuo myllerrys piti tuoda tänne kotiportille asti.
Luettuna ja toisen kokemana se ei ollut totuus vaan ’pelkkää hörhöilyä ja
pienestä valittamista’. Olen pahoillani!
Nyt toivon, että jatkat kirjoittamista ja laitat
ajatuksia viriämään yhä uusien ihmisten päähän. Aikaa se voi viedä, kuten
omalla kohdallani, mutta aina jos joutuu ajattelemaan, vaikka olisi
erimieltäkin, se itse asia ei painu unholaan ja sitä kautta siihen kiinnittää
huomiota ja ehkä alkaa nähdä asiat niin kuin ne ovat eikä niin kuin kuvittelee
tai toivoo niiden olevan.
Hyvää jatkoa sinulle Alhonlahteen!! Ja toivon todella,
että aukkohakkuut menevät laittomiksi ja toisaalta jatkuva kasvatus tulee
saamaan enemmän jalansijaa metsänhoidossa, kuten professori Erkki Lähde on
koettanut saada aikaiseksi jo 1970-luvulta asti. Minä ainakin kannatan tätä!!
**
