Pimeyden takia syystalvi on tuntunut mahdottoman pitkältä. Auringonpaistetunteja on ollut vähän. Vettä on tullut taivaalta loka-joulukuun aikana paljon. Onneksi maa on ollut sula, niin pohjavesien taso on päässyt nousemaan. Jos olisi ollut routa, näin ei olisi käynyt. Pian olisikin ollut totiset paikat, jos sateita ei olisi tullut. Vielä marraskuun lopullakin pohjaveden pinnat olivat pääosin 5–50 cm ajankohdan keskiarvoja alempana, kun on ollut kaksi niin kuivaa vuotta peräkkäin.
 |
| Onneksi eilen tuli lunta. Oikein silmiin on ottanut, kun on pitkästä aikaa nähnyt valkeutta. |
Ruokintapaikalla on ollut ennen näkemätön tikkakavalkadi. Käpytikkoja on ollut parhaimmillaan kuusi samaan aikaan lisäksi koiras- ja naarasvalkoselkätikka, kolme harmaapäätikkaa myös pikkutikka ja palokärki ovat näyttäytyneet pihassa. Ainoastaan pohjantikkaa ja käenpiikaa vaille niin olisivat olleet kaikki Suomen tikkalajit edustettuina. Oravia on ollut neljä, ne ovat vesisateiden takia syöneet ihme asennoissa, ettei takapuoli osu maahan ja kastu. Korvatupsut ovat olleet pelkät litimärät viivat vaan. Yllättäen tiklit ovat olleet yleisin laji ruokinnalla. Sini- ja talitiaisia on ollut tavallista vähemmän.
 |
Olen ottanut ennätysvähän valokuvia viime aikoina. Kamerani oli pitkään kaverilla lainassa, niin olen tottunut olemaan ottamatta kuvia.
|
Järvenselkä ei ole jäätynyt vielä. Jään raja on seilannut edestakaisin ruovikon molemmin puolin ja kerran se ylettyi jo virtaan asti, mutta sitten jää suli taas. Jäälautat ovat pitäneet hienoja kalinoita ja helinöitä tuulen ja veden heilutellessa niitä kiinteämpää jäätä vasten. Isokoskeloita ja laulujoutsenia on täällä vielä.
Eilen järven pintaan muodostuneessa uhkussa säilyi tuntikausien ajan ”polku”, josta näki mistä isokoskelot olivat liikkuneet.
Erikseen pitämälläni metsäruokinnalla on
ollut kaikkia tiaisia, mutta töyhtötiaisia hälyttävän vähän. Saas nähdä kuinka
näiden meidän entisten peruslajien hömö- ja töyhtötiaisten kanssa käy. Ei
hyvältä vaikuta.
Tämän vuoden eräitä mieleenpainuvimpia ja
hätkähdyttävimpiä keskusteluja kävin keväällä erään ystäväni kanssa. Kun taas
kerran hävisi yksi vanhan metsän ripe, ilmaisin huoleni miten huonolla tolalla
asiat alkavat olla. Käytin esimerkkinä kaikille tuttua hömötiaista ja kerroin
kuinka 1950-luvulla Suomen neljänneksi yleisimmästä lintulajistamme
hömötiaisesta on tullut erittäin uhanalainen ja töyhtötiaisestakin vaarantunut.
Ystäväni ei ymmärtänyt vaan koetti lohduttaa minua sanoen, että ”ne linnut
menevät sitten johonkin toiseen metsään”.
Lausahdus vain
syvensi epätoivoani. Tietämättömyys ja ymmärtämättömyys on liian yleistä. Mistähän
sellainen ”toinen metsä” löytyisi? Mikä tahansa metsä ei kelpaa, hömö- ja
töyhtötiaiset tarvitsevat nimenomaan metsän, jossa on naavaisia oksia, vanhojen
puiden uurteisia runkoja ja jemmapaikkoja. Niitä ei löydy talousmetsistä. Jos
jostain pieni monimuotoisuusalue löytyy, siellä on jo evakoita ja alueet
pystyvät elättämään vain tietyn määrän uhanalaisia lajeja, eivät kaikkia.
Kuusi-, hömö- ja töyhtötiaiset eroavat sini- ja talitiaisista
siinä, että ne tekevät ruokavarastoja talven varalle. Kun tarjoan pähkinöitä metsätiaisille,
ne ottavat pähkinänpalat nokkaansa ja piilottavat niitä puidenjäkäliin,
oksanhankoihin ja luppotuppaisiin ja tulevat kohta hakemaan seuraavaa pähkinää.
Sini- ja talitiaiset alkavat heti nokalla paukuttaa pähkinää rikki eivätkä
varastoi.
Talousmetsissä on yleensä yhtä ja samaa lajia ja nuorehkoja puita,
joissa on sileät rungot eikä naava- tai luppokasvustoja näy, ne kasvavat vain
kaksi millimetriä vuodessa. Kun metsä avohakataan, sieltä tuhotaan kaiken
elävän lisäksi joka ikinen tiaisten tekemä ruokajemma. Koeta siinä sitten pysyä
pakkasella hengissä, kun koti on viety ja ruoat myös.
Jos sama meno jatkuu, voimme olla viimeinen sukupolvi joka näkee
ja kuulee hömö- ja töyhtötiaisia luonnossa.
Toivon, että
mahdollisimman moni lukisi Juha Kauppisen Monimuotoisuus
-kirjan. Se on ihan loistava. Kauppinen osaa vääntää vaikeat ja monimutkaiset
asiat selvälle suomen kielelle ja kertoo mistä luonnon monimuotoisuuden katoamisessa on kysymys.
Kauppinen kuvaa kirjassaan sitä kuinka aiemmin
yleiset ja runsaat lajit katoavat. Hän kutsuu sitä tavallisuuden katoamiseksi.
Hömötiaisista
Kauppinen kirjoittaa kirjassaan muun muassa näin:
”Sadattuhannet hömötiaiset ja töyhtötiaiset, metsien tiaiset, ovat
joutuneet väistämään Etelä-Suomessa metsätaloutta. Hömötiaisista on
2000-luvulla hävinnyt yli puolet.
Kun hömötiainen sai
uhanalaisuusluokituksen vaarantunut vuonna 2015, se ärsytti monia. Miksi
tavallinen laji määritellään uhanalaiseksi? Syy oli nopea väheneminen. Vaikka
hömötiaisen voi yhä havaita joissain metsissä käydessään, sopivia metsiä on
aiempaa vähemmän. Metsätaloudessa kaikki sotii hömötiaista vastaan: runkopuuta
ja kuitupuuta tarvitaan yhä enemmän energiantuotantoon ja sellukattiloihin.
Lisäksi varttuneita talousmetsiä hakataan kirjanpainajien pelossa.
Viime vuosina hömötiaisten
hupeneminen on jatkunut, ja uudessa vuoden 2019 uhanalaisuusarvioinnissa
luokitus on jo erittäin uhanalainen, EN.
Lajin käyttäytymistä on tutkittu
paljon. Metsätalous vaikuttaa hömötiaiseen vahvasti.
Kesäisin hömötiainen ei ole niin
tarkka elinympäristöstään kuin talvisin. Tärkeintä on, että se löytää lahon
koivupökkelön, johon pystyy tiaisen pienellä nokalla kovertamaan pesäkolon. (...)
Talvella metsäalueen laadulla on
suuri merkitys. (...) Metsätiaiset voivat kuljeskella samassa metsässä koko
talven, monet koko elämänsä, jos metsä on riittävän laaja ja luonnontilainen.
Jos retkeilee usein samassa metsässä, saattaa käsittää yhtäkkiä, että
nuotiopaikan ohitse lentävä tiaisten talviparvi on aina se sama parvi. Tätä
tarkoittaa olla paikkalintu, kuten hömötiainen, töyhtötiainen tai kuukkeli
ovat.
(...) Useiden aiemmin tavallisten
metsälintujen kato on merkki metsän, meille kenties ominaisimman ekosysteemin
perustavanlaatuisesta muutoksesta. Tätä tukee tieto sadoista muista
uhanalaisista metsälajeista. (...) Kuinka luomamme lajiköyhä uusekosysteemi,
talousmetsä, selviytyy ilmaston lämpenemisestä?
Kysymys on epämiellyttävä. Mieleen
tulee, että metsien käyttöä pitäisi tarkastella nykyistä suuremmassa, kymmenien
neliökilometrien mittakaavassa. Jollain työkalulla järjestettäisiin niin, että
täysin luonnontilaiset luonnonmetsät ja talousmetsät vuorottelisivat
maisemamittakaavassa. Sellaisen rakenteen saavuttamiseen kuluisi tietysti kauan
aikaa. Olisiko sellaiseen poliittista tahtoa? Elämän monimuotoisuudesta kukoistavia,
koskemattomia metsiä ei synnytetä yhdessä eikä kahdessa vuosikymmenessä.
Ehkä vain odotamme ja toivomme
parasta.
Hömötiainen, ennen tuiki tavallinen
metsälintu, on nyt erittäin uhanalainen, EN. Seuraavat luokat ovat äärimmäisen
uhanalainen, CR ja kadonnut, RE. ”
Kauppinen kirjoittaa, että on helppoa
pelastaa luonnon monimuotoisuus ja ihmiskunta. Riittää, kun asettaa kourallisen
eliölajeja ihmisen edelle tärkeysjärjestyksessä. Ehdoitta, ilman poikkeuksia.
Rakentaa toiminnan niin, että niiden olemassaolo on turvattu. Kaikki muu tulee
itsestään, toimivat ekosysteemit, joiden osana itsekin elämme. Sateenvarjolajien
olemassaolon turvaaminen suurina, voimakkaina populaatioina kaikkialla niiden luontaisella
elinalueella täytyisi todella nostaa tärkeämmäksi prioriteetiksi kuin mikään
toinen asia.
**
Olen vuosia sitten
luopunut joulun viettämisestä. Täytyy suoraan sanoa, että joulua viettämättömälle
joulu näyttäytyy melko mielipuolisena.
Yhdestä ainoasta syystä
olen joulua odottanut. Hiljaisuuden vuoksi. Ennen täällä oli usein 15 minuutin
yhtämittaisia luonnonhiljaisia hetkiä. Viime vuosina sellaisia on ollut enää
pitkinä hellejaksoina ja jouluna, kun ihmiset ovat hetkeksi malttaneet lakata
touhuamasta.
Kaltaiselleni keskittyneelle
kuuntelijalle, joka kiinnittää huomiota melkein jokaiseen ympäristönsä ääneen,
hiljaisuus on toivottua ja tärkeää. Se tuo suunnatonta mielihyvää.
Usein on niin, että mitä enemmän meteliä, sitä enemmän toiminnasta on haittaa luonnolle.
Olen
siis odottanut hetkeä, jolloin ei kuuluisi ei-toivottuja ääniä, jatkuvaa
taustahälyä ja kohinaa. Yleensä ihmiset ovat rauhoittuneet aattoillan
tapaninpäivänaamun väliseksi ajaksi. Silloin on ollut parhaat mahdollisuudet
kuulla mahdollisimman keskeytymätöntä luonnonhiljaisuutta.
Tämä
joulu jää historiaan ensimmäisenä jouluna jolloin 15 minuutin hiljaisuutta ei
enää tullut. Ei edes yöllä, kun valvoin. Hiljaisuutta oli korkeintaan kymmenen
minuuttia. Päivällä viisikin minuuttia teki tiukkaa. Mitä se kertoo meistä, että
hiljaisuutta on niin vähän jäljellä?
Kaipaan
niin mahdottomasti niitä entisajan, tavallisia, hiljaisia äänimaisemia.
Luonnonhiljaisuudessa
on kaikki, sitä ei saisi kadottaa.
Luonnonhiljaisuus ei
tarkoita äänettömyyttä, vaan siinä on kaikki luonnon äänet mukana. Jouluaattona kävin metsässä ja talletin
teille hetken hiljaisuutta. Mitähän hömötiaiset koettavat meille kertoa?
