Kirjoitin tämän kevätaamun tervehdyksen kynällä paperille lauantaiaamuna ulkona istuskellessani. Nyt vasta illalla ehdin kirjoittaa sen koneelle ja siirtää tänne blogiin.
Koronavirusaiheisia juttuja tulee joka tuutista, joten en viittaa siihen kuin näiden linkkien verran: Guardianin artikkelissa kysytään, johtuuko Covid-19 luonnon tuhoamisesta. Koronavirus saattaa olla vasta jäävuoden huippu ja alkua massapandemioille, kun ihmiset tuhoavat elinympäristöjä. Luonnon monimuotoisuuden tuhoaminen luo edellytyksiä uusien virusten ja sairausten leviämiseen. Eero Peltonen on tehnyt artikkelista helppolukuisen suomennoksen täällä.
**
Aamulla aikaisin seitsemän aikaan oli auringossa jo +12 astetta. Ei enää tiedä mitä ajattelisi näistä säistä. Järvi on avoin kapeaa jääkaistaletta lukuun ottamatta. Kai se jäätyy taas, viidennen kerran tänä ”talvena”, jos tulee kylmempää, niin kuin ennustivat.
Kurjet huutavat taustalla tätä kirjoittaessani. Ne ovat saapuneet ennätysaikaisin. Ensimmäinen tuli torstai-iltapäivällä kolmen nurkilla. Kurki ilmoittaa äänekkäästi saapumisestaan. Toisin kuin esimerkiksi peippo, joka saapui keskiviikkona 24.3. eikä ole pukahtanut vielä mitään. Koko torstai-illan kurki huusi, tulkitsin sen kutsuvan kumppaniaan. Seuraavana aamuna kurjet kajauttivat fanfaarinsa onnellisina yhdessä. Parin vuoden takaisen äänitykseni kurkien komeista huudoista löytyy täältä.
Ihmettelin viime keväänäkin kurkien eriaikaista saapumista. Silloin yksinäinen kurki huusi useamman päivän ennen kuin sen kaveri saapui. Mihin toinen oikein jää, jos ne kuitenkin oletettavasti yhdessä muuttavat talvehtimisalueelle ja sieltä takaisin?
Kurkien tapana on ollut alkukesästä poikasten kuoriuduttua siirtyä metsässä olevan pienen suon suojiin muutamiksi viikoiksi. Vasta kun poikaset ovat kehittyneet ja kasvaneet paremmiksi liikkujiksi, ne ovat tulleet peltoalueelle takaisin. Nyt sitä metsää ei enää ole. Tilalla on avohakkuu. Voisin kirjoittaa sivukaupalla tuntojani aiheesta, vaan en enää jaksa. Vanha virsi. Tämä tuho on jo niin nähty, ettei millään jaksaisi enää. Upeita alueita katoaa ikuisiksi ajoiksi toinen toisensa jälkeen. Olen täynnä pyhää vihaa avohakkuita kohtaan. Niiden suorittajat eivät ymmärrä mitä tekevät.
Kun seisoin kyseisen avohakkuun reunalla ensi kertaa ja näin sen suunnattoman ahneuden ja tuhon jäljet, koin jotain sellaista miltä varmaan muistinsa menettämässä oleva ihminen kokee. Tajuaa, ettei ymmärrä. Ettei ole sanoja kuvaamaan sitä mitä kokee ja tuntee. Tietää, että oli jotain mikä oli arvokasta, kaunista ja oikein, mutta mitään – siis yhtään mitään – ei ole siitä jäljellä. Menee yli ymmärryksen. Kutsuin sitä metsän osaa mielessäni Kuusitiaisten metsäksi, koska se oli metsä, jossa ei voinut kulkea kuusitiaisten huomaamatta. Kuusitiaiset ovat rohkeita lintuja hömötiaisten tapaan ja ne olivat oppineet tuntemaan minut. Ne eivät paenneet vaan tulivat luo, koska tiesivät saavansa minulta pähkinöitä, oli syys, kesä, kevät tai talvi.
Seisoin tuhon laidalla ja yritin palauttaa mieleeni isojen kuusten ympärilleen luoman hiljaisuuden ja tunnelman. Olen kulkenut alueella satoja ja taas satoja kertoja. Tiesin seisovani tutulla paikalla, mutta en löytänyt mitään tuttua. Ei ollut polkua, ei käpylintujen pesää (ne munivat tammi-helmikuussa ja pitivät vielä hakkuuta edeltävällä viikolla mitä hienointa soidinlaulua), ei ollut kuusitiaisia tai muitakaan eläimiä, ei ollut hiljaisuutta vaan aukean ja suojattoman paikan kova äänimaisema. Välillä täytyi oikein pitää päästä kiinni, kun ajattelin ja etsin kadonnutta niin paljon, että oikein huimasi. Tilalla oli vain tyhjyyttä, myllättyä maata, kantoja, havuja ja muutamia yksittäisiä mäntyjä. Niiden säästäminen osoittaa, että joku onneton toivoo siellä joskus (yli sadan vuoden kuluttua) kasvavan mäntytukkia, jotta taas joku voisi tehdä avohakkuun.
Sitä(kään) metsää ei siis enää ole.
Kyyneleittä ei ole selvitty. On niin kamalaa katsella mitä me ihmiset touhuamme. Itse asiassa nyt on pakko vielä viitata toiseen korona-aiheiseen kirjoitukseen. Sitä kai saamme, mitä tilasimme. Lukekaapa Viruksen monologi.
En osaa kuvitella mihin kurjet tulevat poikasensa viemään turvaa saadakseen. Kurjet tarkistivat suon tuhot, niiden huuto kuului sieltä perjantaiaamuna. Niitäkin varmasti huimasi ja suretti.
Vastaavaa suota ei kurkien reviirillä ole toista. Eikä toisten kurkien reviireille ole menemistä. Saati ihmisten reviirien, jotka ulottavat mitä käsittämättömpiä rakennushankkeitaan aina vaan laajemmalle.
Minä se jatkan varvashiivintääni, jotta voisimme kurkien kanssa jakaa saman reviirin ja ne voisivat pesiä samalla paikalla kuin aiempinakin vuosina. Yleensä kurkien pakoetäisyys on noin 250-300 metriä, mutta niiden pesän ja minun pesän välillä on noin 50 metriä. Ei ole parempaa tunnetta kuin saavuttaa villieläimen luottamus. Silloin tietää tehneensä elämässään jotain oikein.
 |
| Huomaa pieni pirpana oikealla olevan emon jaloissa. |
Vaikka kevät on täällä, se ei tunnu tuovan enää samaa iloa ja riemua kuin aikoinaan, kun täällä vielä oikeasti oli ehjiä ekosysteemejä jäljellä. Kaikki on vain rippeitä menneestä ja surua menetetystä. Kevät kevään jälkeen on hiljaisempaa, lintumäärät ovat vähentyneet ja lajeja on yhä vähemmän. Linnut kertovat kaiken ympäristönsä laadusta. Kyllä tilanne on surkea.
Tästä piti tulla sellainen iloisehko kevättilannepäivitys, mutta kyyneleitä nytkin pyyhin. No, yritän piristyä…
Juuri tätä kirjoittaessani telkkäpariskunta paritteli rannan tuntumassa. Siinä mentiin aika läpytyksellä ympyrää, kun koiras puri naarasta niskasta. Aktin jälkeen naaras pudisteli päätään ja höyheniä aika pitkään. Joidenkin lintulajien parittelu näyttää aika väkivaltaiselta, vaikkei varsinaisesti ole sitä.
Naakat kuikuilevat puiden oksilla vahtien pesäkolojaan. Ohikulkevat oravat saavat jo höykyytystä, vaikkei naakkojen pesinnän pitäisi alkaa vielä viikkoihin. Naakat keräilevät heiniä ja risuja nokkaansa, mutta tiputtavat ne aika pian pois eli ihan vielä ei ole täysi pesänrakennusvire päällä.
Useampi töyhtöhyyppä huutelee pellolla. Niiden varoitteluääniä saa kuulla tästä heinäkuulle saakka kunnes poikaset oppivat lentämään. Joka vuosi kesään tulee outo taustahiljaisuus, kun töyhtöhyypän poikaset nousevat siivilleen. Nyt täytyisi osata nauttia ja ammentaa kaikesta kuulemastaan. Töyhtöhyyppä ääntelee melkein alituiseen, koska sen elämässä on niin paljon uhkatekijöitä. Hyyppäemojen täytyy olla ihan hermoheikkoja (tai sitten ne ovat tosi kovahermoisia), että kestävät sen kaiken vahtimisen: ihmiset, koirat, kylvötyöt ja traktorit, kissat, kurjet, varislinnut, ketut ja muut maapedot ja ties mitkä. Ei ole helppoa pesiä keskellä avointa peltoa. Maastoväreihin ja varoitus- ja karkoitushuutoihin on vain luotettava.
Käpytikat pitävät aika ääniä ajaessaan toisia pois reviiriltään. Eilen pikkutikka ilahdutti käynnillään. Se on niin pieni, että aina naurattaa, miten voi niin pieni tikka ollakaan. Harakat ovat molemmin puolin peltoa ja viestittävät toisilleen jostain, josta voin vain arvailla.
Tämän päivän saapuja on pajusirkku. Tervetuloa! Se availee varovasti ääntään. Tuntuu, ettei sen laulu ole ihan vielä vireessä. Eikä ihme, onhan se ollut noin yhdeksän kuukautta laulamatta.
Yksi päivä koetin viheltää radiosta tulleen biisin mukana ja havahduin siihen etteivät huuleni tahtoneet taipua vihellykseen millään. Tajusin etten ollut viheltänyt kuukausiin (kertonee jotain mielialastani). Vihellys sujuu taas pienen harjoittelun jälkeen. Tuollaiselta voi kai linnuistakin tuntua: ” Ei ku, mitens se nyt taas meni.”
Vihervarpusia on äänessä tällä hetkellä vain muutama, samoin tiklejä. Ruokintapaikka tuntuu tyhjältä niiden kadottua. Ovatko jo jatkaneet matkaa vai löytävätkö nyt muualtakin ruokaa, kun on niin lämmintä? Eilen oli + 14. Maaliskuussa. Ei voi kuin kauhistella.
Harmaalokit kalkattavat ja muutama naurulokkikin on saapunut joukkoihin. Laulujoutsenet ruokailevat rannalla eivätkä sano mitään. Ellei sitten taivaalta lähesty toisia joutsenia, joille täytyy ilmoittaa, että tämä mesta on varattu. Ihmetyttää miten kaukaa joutsenet lajikumppaniensa siipien suhinan kuulevat. Ne aloittavat varattu-huutonsa kauan ennen kuin minä (niiden ansiosta) saan lähestyvät joutsenet kiikariini. On niillä ihmeelliset aistit.
Kiuru livertää korkealla. Josta tulee mieleeni eiliseltä hassu tilanne. Olin lintutornille vievän tien varressa kiikaroimassa, kun ohiajava tuntematon mies pysähtyi jutulle ja kysyi mitä olen nähnyt. Kesken siinä jutteluamme sanoin, että nyt jossain ihan tässä lähellä meidän päällä on kiuru laululennossa ja laulaakin niin maan perusteellisesti, missä se on? Katselin taivaalle ja olin naksauttaa niskani sitä tähyillessä, sen täytyi olla tosi lähellä, laulu oli niin voimakasta. Miksen näe sitä? Jatkettiin juttua ja kohta keskeytin ja sanoin, että taas se kiuru laulaa ihan tässä, mutta missä? Sitten vasta mies tajusi, että ääni tuli hänen autonsa CD-soittimesta. Hän yritti opetella lintujen erilaisia ääniä ja kuunteli parhaillaan lintu-CD:tä. Ei tuntenut kiurua vielä.
Puissa on valtavasti hämähäkinseittejä, ne näkyvät auringonvaloa vasten kauniina ja kimaltavina. Vaahtera ja koivu ropsauttelevat mahlaa maahan kuivien lehtien päälle. Sinitiaiset ovat rakkaudenhuumaa täynnä ja tanssivat puun runkoa ylös ja alas toistensa perässä kuin koreografian mukaisesti, pieniä täsmällisiä edestakaisia hyppyjä. Talitiaisia laulaa useammallakin suunnalla, mutta kukaan ei laula ti-ti-tyy:tä nykyään enää. On arvioitu, että talitiaisten on ollut pakko muuttaa lauluaan, koska ti-ti-tyy hukkuu ihmisten aiheuttaman metelin alle. Nykyään niiden laulu on lyhyempää tit-tyy:tä.
Kanadanhanhia ja metsähanhia on muuttanut ja lentänyt tästä ohi jo useampana päivänä. Närhet pitävät erinomaisia ääntelyitään, ne ovat taitavia laulajia, ikinä ei uskoisi mitä ääniä ne saavat aikaiseksi.
Muurahaiset käyttävät tällaiset päivät pesänsä lämmittämiseen. Ne tulevat ulos aurinkoon ja kun ne ovat lämmenneet, ne palaavat takaisin pesään luovuttamaan itsestään lämmön ja tulevat sitten taas takaisin aurinkoon varaamaan lämpöä itseensä. Käveleviä lämpöpattereita. Muurahaiset näyttävät näin keväällä auringossa ihan vihertäviltä. Mistähän sekin johtuu?
Tällä hetkellä on tyyntä, mutta voi mahdoton mitä tuulia ja myrskypuuskia on viime aikoina ollut. Niistä ei ole sanottu uutisissa sanaakaan, ei edes säätiedotuksessa. Viimeistään iltapäivästä
on virinnyt niin kova tuuli, että on suorastaan epämukavaa, vaikka olisi millaiset fyllingit vaatetta päällä. Mitä jos tuulet ovat yltyneet aina vain kovemmiksi, kun ei ole enää metsiä entiseen malliin pysäyttämässä tuulien etenemistä? Ei tällaisia tuulia ennen ollut.
Korpit hautovat jo, koska eivät enää lento- ja lauluesityksiään pidä. Varikset saavat nyt aika kohtauksia korpin nähdessään, josta tietää että varistenkin pesimäaika on aivan ovella. Muun ajan vuoden varikset ja korpit elävät sovussa, mutta tähän aikaan vuodesta korppi muuttuu uhaksi.
Käpytikka tuli tähän viereeni vaahteran kylkeä koputtamaan. Se saa varmaan mahlaa maistiaisiksi tekemistään pikkurei’istä. Vihervarpunen lensi juuri metristä ohitseni niin hidastetuin lennoin että luulin sitä hetken vihreäkeltaiseksi perhoseksi. Viherpeippo ja keltasirkku laulavat. Orava päivystää haavan oksalla, rannalle saapuu lisää telkkiä ja neljä sinisorsaa. Mustarastas ilahduttaa soolollaan.
Olen katkonut talventörröttäjien varsia nyt kun niistä on siemenet syöty, ja olen leikannut marjapensaista kuivuneita ja maata vasten laonneita oksia pois. Joitain oksia olen tukenut oksilla pystympään. Ei tarvitse ostella kaupasta sellaisia marjapensaan tukikehikoita, kun katkoo esimerkiksi pajusta y-oksia ja asettelee ne oksan alle tueksi. Saa tuen just siihen mihin tarvitsee ja sitä helposti muokattua ja siirrettyä.
Linnunpöntöt on putsattu ja polttopuutkin alkavat olla tältä vuodelta niin sanotusti pulkassa. Muutama pölli on vielä pilkkomatta. Tänään koulin tomaatin- ja basilikantaimet isompiin ruukkuihin ja kylvän fenkolin ja narsissitupakan siemenet. Narsissitupakka on hyvä perhoskasvi. Sitten haen maakellarista laventelit, jossa ne ovat talvehtineet onnistuneesti. Laventeli houkuttelee mahdottomasti kimalaisia, mehiläisiä ja muita ihania, se vaan huonosti tahtoo selviytyä Suomen talvesta, joten kiikutan taimia talveksi parempaan talteen.
Että sellaisia kuulumisia tällä kertaa.
Tähän loppuun ajankohtainen mustan huumorin vessapaperivinkki: Jotta vessapaperirulla kestäisi pidempään ja puita ja jätevesisysteemejä tarvittaisiin vähemmän, astu jalalla vessapaperirullan päälle niin ettei se ole enää pyöreä vaan ennemminkin kulmikas. Voilà! Enää siitä ei rullaudu liian sujuvasti metrikaupalla tavaraa vaan rulla kestää kumman paljon pidempään.
