Jokaisen teoksen takana on tekijä

Olen vähän myöhässä tämän postauksen kanssa, mutta parempi myöhään ei milloinkaan. Nyt on vietetty ©-DAY-tekijänoikeusviikkoa ja Lukukeskuksen lukuviikkoa.

Torstaina oli World Book Day eli Kirjan ja ruusun päivä. European Writers' Council käynnisti sen kunniaksi somekampanjan, jossa halutaan nostaa esiin tekijän merkitystä: 

jokaisen teoksen takana on tekijä.

Tänään lauantaina 25.4.2020 vietetään ensimmäistä kertaa uutta tekijänoikeuspäivää, ©-DAY:tä.
Sen kunniaksi kuka tahansa voi osallistua #kiitosteoksesta -kampanjaan sosiaalisen median kanavissa. (Minäkin osallistun, vaikken ole Twitterissä, FB:ssä tai muissa Instoissa.)

Toimi näin:

• Mikä teos (kirja, laulu, elokuva, dokumentti) on koskettanut sinua?
• Ketä sinä haluaisit kiittää?
• Jaa ajatukseksi perusteluineen sosiaaliseen mediaan tunnisteilla #kiitosteoksesta sekä #CDAY ja kiitä tekijää. 
• Haasta myös muita mukaan. 
• Toiveena on, että luovan työn tekijöiden kiitokset toisille tekijöille kannustavat laajasti kaikkia muitakin laittamaan hyvää kiertoon. 

***

Minun kiitokseni menee Aura Koivistolle. Luin juuri hänen Mies ja merilehmä: luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka -teoksensa. Kirja on painokas puheenvuoro eläinten puolesta. Suomessa keskustellaan yhä hämmästyttävän vähän metsästyksen aiheuttamista ongelmista, kovaotteisesta ja tuhlailevasta luonnonvarojen käytöstä, ekosysteemien toimintakyvyn rapautumisesta ja lajikadosta. Jos näistä ei keskustella, niitä ei myöskään huomioida yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Kiitos Auralle, että hän nostaa aihetta keskusteluun.

Kirjan kautta pääsee 280 vuoden takaisiin tutkimusmatkoihin, kuvittelemaan miten rankkaa elämää tutkimusmatkailijat elivät ja miten runsasta ja monimuotoista luonto on ollut sekä näkemään miten nopeasti matkamiehet hävittivät pieniltä eristyneiltä saarilta brutaalilla tavalla runsaan eläimistön, kuten merisaukot, naalit ja merilehmät. Valtamerten saarten eläimet, jotka eivät olleet aiemmin kohdanneet ihmisiä, eivät osanneet pelätä ihmistä. Kohta jäljellä oli eläimistä ryöstetyt ja tyhjennetyt saaret.

Koivisto kysyy mikä oli ihmisen ja luonnon suhde silloin, kolmesataa vuotta sitten, ja mitä se on nyt? Mikä on muuttunut, ja mikä ei ole muuttunut?

Ainakin yksi asia mikä ei ole muuttunut on ihmisten kohtuuttomuus.

Luonnon hyväksikäyttö on saanut järkyttävät mittasuhteet meidän aikanamme. Alkuperäisluontoa on enää vähän jäljellä ja senkin kimppuun käydään hellittämättä.

Väitän, että yhä tänä päivänä moni elää virheellisessä käsityksessä, että olemme sivistyneitä, oppineet menneestä emmekä toimi enää väärin. Ihmiset jotka eivät liiku säännöllisesti luonnossa aistit valppaina eivät ymmärrä luonnon tuhoutumista joka tapahtuu kokoajan ympärillämme. Ihmiset eivät usko lajien häviämisten laajuuteen ja lopullisuuteen. Ajatellaan kuten Koiviston kuvaamat entisajan ihmiset, hyväuskoisesti, että vaikka eläinkannat vähenevät, ne eivät totaalisesti häviä. Eivät ainakaan koko maapallolta, eivätkä ainakaan ihmisten takia. Ajatellaan, että eläimet muuttavat ”muualle” – palatakseen jonakin päivänä yhtä runsaina kuin ennenkin.

”Miten heikosti tunnumme oman osamme merkitystä ymmärtävän”, Koivisto kirjoittaa.

Koiviston kirja on paljon laajempi kuin saksalaisen tiedemiehen Georg Stellerin tarina. Kirja herättelee ajattelemaan luonnonvarojen käyttöä, luonnonsuojelua, eläinkantojen taantumista ja toipumista, sukupuuttoja, tieteen tekemistä ja vallanpitäjien ja viranomaisten toimintaa.

Tässä lainaus kirjasta:

Professori, meribiologi Callum Roberts ”kirjoittaa ongelmasta, joka piilee kaikissa luonnon muutoksissa, eikä se koske yksinomaan meriä. Sitä on vaikea nähdä ja ymmärtää, sillä elämme sitä itse. Kyse on siitä, että jokainen tuntee oman aikakautensa tilanteen `luonnolliseksi´ tai `normaaliksi´, sillä hän on syntynyt siihen, tilanne on ollut sellainen hänelle `aina´. Kun tällä tavoin, sukupolvi toisensa jälkeen, perustavat linjaukset ympäristön suhteen vähittäin muuttuvat, kehittyy eräänlainen kollektiivinen unohdus – ja tuon unohduksen myötä luonnon tilan jatkuva heikkeneminen hyväksytään. Ei synny huolta, ei tarvetta tehdä mitään. Robertsin mukaan vääristymän korjaamiseksi olisi hyvä perehtyä historiaan: `Kun katsomme maailmaa varhaisten tutkimusmatkailijoiden silmin, voimme ymmärtää paremmin omaa ympäristöämme, ja tuon ymmärryksen myötä etsiä myös parempia keinoja ympäristömme suojelemiseksi.´”

Koiviston kirja tarjoaa erinomaisen keinon päästä katsomaan maailmaa varhaisten tutkimusmatkailijoiden silmin ja korjaamaan tuon vääristymän. 

Ympäristömme pelastamisella on kiire.