Palanen Frans Emil Sillanpään omenapuusta

Aina joskus kirjoista lukee juttuja joille jää pitkäksi aikaa hekottelemaan, kuten esimerkiksi tälle Tapanin Pertun kertomukselle hevosen näyttelijänlahjoista.

Törmäsin vastaavanlaiseen myhäilyä herättävään juttuun, kun keräsin aineistoa Toinen tie -kirjaani. Antti Tuurin kertoo Lähikuvassa Erno Paasilinna (ilm. 2009) -kirjassaan siitä kuinka hän ja Erno olivat hyviä ystäviä ja jutuntekomatkalla kotikunnassani Hämeenkyrössä vuonna 1984 ja pistäytyivät kansalliskirjailija Frans Emil Sillanpään pikkuruisessa kotitalossa Heinijärven Töllinmäellä, jolloin tapahtui aika hupaisa ja omalla tavallaan historiallinenkin sattumus. 

Tarina on tullut usein mieleeni jutun lukemisen jälkeen omenapuita ihaillessani, kuten nyt niiden kukinnan aikaan.

Antti Tuuri ja Erno Paasilinna olivat jutuntekomatkalla pitkin Pohjanmaata. He ajelivat Kauhavalle, Jalasjärven, Seinäjoen, Nurmon ja Lapuan kautta, Vöyrille ja Isoonkyröön, Vähäkyröstä Laihialle, Ilmajoelle, Kurikkaan ja taas Jalasjärvelle. Sitten he siirtyivät kohti etelää: Parkano, Ikaalinen, Hämeenkyrössä he puhuivat tietenkin Sillanpäästä, Hämeenkyrön suuresta pojasta:

”Kun tien varressa sitten oli kyltti Töllinmäki, päätimme lähteä tutustumaan Taatan hämeenkyröläisiin lähtökohtiin. Perillä oli Sillanpään museo ja harvinaista kyllä, museo oli auki; tavallisesti sellaiset museot Suomessa ovat kiinni, kun niiden ovelle sattuu.

Museossa oli oppaana innokas tyttö, joka halusi lähteä viemään meitä taatakierrokselle; se sisältyi pääsylipun hintaan. Hän ei tuntenut edes Ernoa vaan alkoi selittää opetettua litaniaa Frans Emil Sillanpäästä: suomalainen kirjailija, joka vuonna 1939 sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon, asunut lapsuutensa ja nuoruutensa tässä talossa, ja muita asioita kirjailijasta ja kirjoittamisesta, jotka olivat meille tuttuja.

Kuljettiin tytön perässä hajamielisesti kuunnellen ja katseltiin museon vaatimatonta Sillanpää-esineistöä: edes ensipainoksia kirjoista ei ollut museoon saatu hankituksi.

Ulkona tyttö kertoi meille, että Sillanpään esikoisteos oli nimeltään Elämä ja aurinko. Hän näytti omenapuuta, jonka alla mestari oli hämeenkyröläisen perimätiedon mukaan esikoisteostaan kirjoittanut. Paikka näytti hankalalta emmekä Ernon kanssa uskoneet, että Taata kovin suurta osaa kirjasta omenapuun alla oli viitsinyt paperille panna. Näin, että omenapuusta oli repeytynyt iso oksa, lähes rungon vahvuinen sivuhaara ja kysyin, missä oksa oli. Tyttö hämmästyi, sellaiseen kysymykseen hän ei ollut varautunut. Hän arveli oksan olevan puuliiterissä odottamassa pilkkomista ja polttamista. Pyysin saada ottaa oksasta palan muistoksi. Tyttö ei uskaltanut antaa lupaa ilman museon intendentin lupaa. Kysyin, kuka oli museon intendentti, ja tyttö kertoi miehen nimen: Panu Rajala. Olin kuullut nimen aikaisemmin jossakin ja sanoin, että Rajala varmaan antaisi palan omenapuun oksasta ottaa.

Kävelin puuliiteriin ja siellä oksa olikin. Sahasin siitä parin metrin pituisen palan, joka oli niin raskas, että tuskin jaksoin kantaa sitä olkapäälläni. Kun kävelin pihan poikki liiteriltä autolleni, Rajalle tuli museolle kylkimyyryä juosten; hän asui siihen aikaan luultavasti Sillanpään vanhassa talossa Saavutuksessa, ja opastyttö oli hädissään soittanut hänet paikalle.

Sanoin ottaneeni omenapuun oksasta palasen, koska kuulin sen muuten olevan menossa polttopuuksi. Erno sätti Rajalla museon huonosta hoidosta; edes ensipainokset Sillanpään teoksista olisi pitänyt vitriineissä olla. Rajala valitti rahapulaa, rahaa ei ollut ensipainosten ostamiseen. Käskimme sahata loput omenapuun oksasta ohuiksi kiekoiksi ja myydä museossa kävijöille hyvästä hinnasta mieluummin kuin polttaa omenapuuta, jonka alla Sillanpää kuulemamme mukaan oli kirjoittanut esikoisteoksensa Elämä ja aurinko. Käskimme myös Rajalaa kiinnittämään nastalla tai liimatipalla jokaiseen puukiekkoon Taatan kuvan. Rajala ei selvästikään pitänyt neuvoistamme, mutta ei kieltänyt omenapuun oksaa viemästä. Lähdettiin viileissä tunnelmissa ajamaan Hämeenlinnaa kohti. Rahkoilankadulla sahasin oksan kolmeen yhtä suureen palaan. Yhden palan jätin Ernolle, toisen sai Hannu (Mäkelä) ja kolmannen osan pidin itse. Myöhemmin Hannu teki Sillanpään omenapuusta minulle veistoksen. Se on minulla työhuoneellani ja sen nimi on Fransu 1.”

**

Kaikkea kanssa. 😃 Miten oivaltavaa Tuurilta tiedustella, missä oksa oli... Moni ei olisi moista hoksannut kysyä.
 
Omenapuu on hyvin raskasta puuta. Kuutio tuoresahattua omenapuuta painaa 800 - 1 200 kiloa per kuutio. Vertailun vuoksi tuoresahattu kuusi painaa 550 kiloa/kuutio. Ilmakuivattunakin omenapuu painaa liki 700 kiloa kuutio. Eli parin metrin pituinen pala kuivunutta omenapuuta on saattanut hyvinkin painaa noin 40–50 kiloa.