Juhannusviikolla tapasin aika tavalla ihmisiä. Jutellessani
heidän kanssa huomasin toistuvan kuvion: joka suunnalla on luonnon häirintää,
puhetta eläinten ”harmillisuudesta” ja ihmisten toimien yleistä vähättelyä. Ihminen
kokee että hänellä on valtavasti oikeuksia, mutta luonto tulee ja häiritsee
hänen elämäänsä. Ymmärtämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä on niin paljon. Tätä
on hyvin tuskastuttava kuulla ja seurata, kun itselle luonto on kaikki
kaikessa. Ihmiset eivät ymmärrä, että heidän koko elämänsä, terveytensä,
elinkeinonsa, ihan kaikki, on luonnosta kiinni.
Ihmisten tapaaminen kostautui ja viime viikko meni minulta toipuessa
kaikesta kuulemastani ja kokemastani. Olen
ymmärtänyt taas entistä paremmin oman merkitykseni edes pienten muutosten alkuun
sysääjänä. Pelkkä minun läsnäoloni tuntuu olevan asia (vai punainen vaate?), joka johdattaa
keskustelut luontoon. Minulta kysytään siitä paljon, mutta sitten alkaa loputon
vänkäys… Selostan mitä osaan, puolustan luontoa ja tuon esille toisenlaisia elämisen
näkökulmia. Tuntuu kuin olisin jokin liikkuva luonnon oikeuksista muistuttaja. Puolustan
luontoa mielelläni, ristiriita on vain siinä, että tuollainen kaikki vie
suunnattomasti energiaa. Ihmisten aivoitukset imaisevat ihan kiitettävästi kaikki voimat.
Ei
tule varsinaisesti mitään hinkua mennä tai olla ihmisten ilmoilla.
En ole jaksanut edes
kirjoittaa mitään, toisten ajatustenjuoksu tuntuu niin pahalta ja väärältä. Miten
purkaa kaikkea auki? Miten saada mihinkään ihmisten tekemisiin tolkkua?
Siksi ilahduin, kun ystäväni vinkkasi minua
seuraavasta Kainuun mailla –blogin Liikaa eläimiä -tekstistä. Saa voimia ja vertaistukea, kun löytää ihmisen, jonka kanssa on 110 %:sesti samaa mieltä. Käykää lukemassa Aura Koiviston selkeäsanaista tekstiä. Oi, miten nautin hänen viiltävästä sarkasmistaan! Vallitsevassa
asennemaailmassa on aina vaativaa kirjoittaa omalla nimellä tällaisia kirjoituksia,
hatunnosto ja energiaa hänelle.
