24. helmikuuta 2021

Auta estämään laiton pikkulintujen pyynti Kyproksella

 

Kuvassa mustapääkerttu joutuneena liima-ansaan. Kuva: BirdLife Kypros/Ben Porter

Lintujen laiton metsästys Välimeren alueella uhkaa myös suomalaisia muuttolintuja.

Kyproksen parlamentti hyväksyi joulukuussa 2020 lakimuutoksen, joka pienentää salametsästyksestä annettavan sakkorangaistuksen  2 000 eurosta 200 euroon. Tämä on iso askel taaksepäin lintujen suojelussa.

BirdLife Kypros kerää nimiä vetoomukseen, jossa vaaditaan päätöksen kumoamista. Allekirjoita vetoomus ja jaa siitä eteenpäin – autat edistämään muuttolintujen suojelua!

Allekirjoita vetoomus täällä!

Vetoomuksen englanninkielinen tiivistelmä on luettavissa kreikankielisen tekstin jälkeen.

 


 

22. helmikuuta 2021

Mitä kuulet ja havaitset, kun avaat ulko-ovesi?

Olennainen osa elämääni on eläinten havainnointi, se värittää kaikkea tekemisiäni. Mitä lumijälkiä näkyy? Kuka ääntelee? Millainen säätila on ja millainen vaikutus sillä tai tulevalla säällä on esimerkiksi ruokinnalla esiintyviin lintumääriin tai niiden käytökseen?

Kerrostalossa asuessani katsoin lämpömittaria ja saatoin avata tuuletusikkunan, mutten koskaan keskittynyt havainnoimaan säätilaa tai mahdollisesti näkyviä eläimiä sen tietoisemmin. Jos eläimiä sattui näkemään, niitä toki seurasi, mutta jos ei, en osannut etsiä sen erityisemmin. Vasta kun oli mennyt hissillä monta kerrosta alaspäin, pääsi ulos. Silloin sai ensimmäisen todellisen tuntuman, paljonko lunta oli satanut, oliko kulkuväylät aurattu, oliko liukasta tai kylmä viima. Yleensä olin liian vähissä vaatteissa ja palelin. Pukeuduin sen mukaan miltä näyttäisin enkä sen mukaan mikä olisi mukavaa ja lämmintä. Ulkona liikkuessani tunnuin keskittävän huomioni siihen mahtoiko joku kiinnittää huomiota takkiini, kenkiini, hiuslaitokseeni, meikkeihin tai johonkin ulkonäköseikkaan, en siis ympäristööni vaan itseeni. On sekin ollut aikamoista aikaa. Olisi kiva käydä entisessä pikku päässään vierailulla, heh. Tai ehkä ei, hih hii.

Nykyään olen maadoittunut perusasioiden äärelle. Maalla-asujalle tärkeintä on säätila. Heti herättyä vilkaisee mittariin: paljonko sisällä ja ulkona on asteita? Saman tien olen ulkona tarkistamassa tuntuuko todellisia asteita lämpimämmältä vai viileämmältä, mistä suunnasta tuulee vai onko tyyntä? Meneekö luihin ja ytimiin vai tarkeneeko juosta huussiin pitkissä kalsareissa ja pitkähihaisella paidalla? Onko lunta tullut sentti vai viisi, ketkä ovat äänessä? Ihmiset, eläimet vai sekä että? Ulkovessa pitää huolen säännöllisestä ulkoilusta ja luontohavainnoista, vaikka olisi koiranilma tai kova pakkanen. 

Tammikuussa tuli kunnon talvi ja yli 40 päivää kestänyt pakkasjakso. Yleensä Suomessa talvehtivat linnut ovat verraten hiljaisia syksyn ja talven pitäen lähinnä yhteys- ja varoitusääniä. Vasta tammikuun puolivälin jälkeen kuulee ensimmäisiä äänenavailuja ja tikkojen rummutteluja, mutta tänä vuonna kevään merkit ovat olleet tavanomaisempaa myöhässä.

Olen ollut erityisen kiitollinen pihapiirissä syksystä saakka viihtyneestä tikliparvesta. Tiklit ovat erilaisia kuin muut linnut. Ne laulavat talvellakin. On ihastuttavaa astua ovesta ulos suoraan lintujen laulun sekaan. Viime torstaiaamuna täällä oli ennätykselliset -36 astetta, mutta se ei tiklien tahtia haitannut. TÄÄLTÄ voi kuunnella miltä kuulostaa, kun avaan ulko-oveni.

Tiklit tuovat suunnatonta iloa. Minusta tuntuu, että laulullaan ne jakavat ystävällisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta ympäristöönsä. Tunnen itseni hyödylliseksi ja etuoikeutetuksi, kun saan olla osana niiden elämänkuvioita ruokkijan ominaisuudessa. 

Tiklit ovat eräitä värikkäimmistä linnuistamme, silti niitä on yllättävän vaikea löytää oksistosta. Vielä vaikeampaa on saada niistä otettua valokuvaa. Yllä olevassa kuvassa on ainakin 20 lintua, kun tarkasti katsoo. Leppiä kannattaa suosia pihapuina, sillä ne ovat tiklien suosikkeja. Lepän siemenet ovat kysyttyä tavaraa.

Tikleillä on yhteinen ja tarkka mieli. Niin kauan kuin kaikki on pihassa hyvin, lintujen laulu pursuilee katkeamattomana virtana. Heti kun jotain poikkeavaa tapahtuu, parvi hiljenee kuin veitsellä leikaten. Esimerkiksi kun aloitan harjaamaan terassia lumesta, rupean kolaamaan lunta tai vedän vaikkapa ahkiota perässäni, tulee aina sama muutaman sekunnin havainnointi-, kuuntelu- ja tilanteenarviointitauko. Jos tilanne arvioidaan turvalliseksi, laulu jatkuu. Linnuilta ei jää mikään huomaamatta, ne tarkkailevat meitä ihmisiä ja ympäristöä lakkaamatta. Teen jatkuvaa havainnointia miten käytökseni vaikuttaa tiklien lauluun (ja muihin eläimiin) ja yritän minimoida haitat. Rakastan niitä ja niiden laulua niin!

Eilen aamulla ulosastuminen oli autuutta. Lämpötila oli ensimmäistä kertaa viikkoihin plussalla ja eläimiin patoutunut kevään odotus purkautui lauluina ja kisailuina. Oravat vilistivät toistensa perässä, tiaiset lauloivat ja esittelivät lentotaitojaan, palokärki kiikitti ja käpytikat rummuttivat kilpaa, yksi kaikuvalla ja huvittavalla tavalla sähkötolpan metalliin. Ilmassa oli helpotusta, iloa, keveyttä ja rakkautta. Kevät tulee ihan pian. 


 

12. helmikuuta 2021

Vastuu ympäristöterveydestä ja luonnon monimuotoisuudesta ei saa olla sattuman varassa

 Tässä on Ympäristö ja Terveys -lehdessä ilmestynyt kolumnini:

Voimme kaikki olla samaa mieltä siitä, että ympäristömme terveydestä täytyy pitää huolta. On jokaisen etu, että elinympäristössämme esiintyviä terveyshaittoja tunnistetaan, ennaltaehkäistään ja ryhdytään käytännön toimenpiteisiin, jotta voidaan taata terve elinympäristö.

Siihen nähden keskustelemme hämmästyttävän vähän kovaotteisesta ja tuhlailevasta luonnonvarojen käytöstä: metsien käsittelystä, jossa rapautetaan ekosysteemien toimintakyky ja aiheutetaan lajikatoa. Tiedämme, että luonnon monimuotoisuus vähenee hälyttävän nopeasti ja se vaikuttaa luonnon kykyyn pitää meistä huolta. Koronapandemian aiheuttama kansanterveys- ja talouskriisi on osoitus mitä tapahtuu, kun luonnon sietokyky heikkenee ja ihminen vaikuttaa liikaa biologisiin järjestelmiin.

Silti tuntuu siltä kuin avohakkuut olisivat kuuluisa vertaus alkoholismista, virtahevosta olohuoneessa. Kukaan ei pidä sen dominoivasta läsnäolosta, se aiheuttaa paljon surua ja tuhoja, mutta kukaan ei uskalla lähestyä vaarallista aihetta. Parempi pitää suunsa kiinni, kuin kerjätä verta nenästään.

Asetan luonnon elämässäni etusijalle. Kun muutin aikoinani vanhalle sukutilalle Hämeenkyrön kansallismaisemiin maaseudulle luonnon helmaan, olin haltioissani. Olin suurenmoisen kiitollinen rikkaasta lähiluonnosta ja sen uskomattoman hienosta monimuotoisuudesta. Kun osasi liikkua hiljaa ja kunnioittavasti sai ihailla lähietäisyydeltä pyitä, teeriä, kanahaukkoja, palokärkiä, pohjantikkoja, kettuja, mäyriä ja ihastella mitä moninaisimpia kolopuita kääpineen, kaartaa kuivalla säällä kalliot kaukaa, etteivät vuosikymmenien aikana pulleiksi kasvaneet poronpallerojäkälät musertuisi jalkojen alla. Keräsin marjoja, sieniä ja luonnonyrttejä. Tunsin itseni elinvoimaiseksi, terveeksi ja kukoistin muiden lajien rinnalla. Elin elämäni onnellisinta aikaa. Kodistani olisi voinut piirtää harpilla kahden kilometrin kaaren, jossa kuljin. Olin kuin töyhtötiainen, paikkalintu, joka pysyy tutuissa vanhoissa metsissä koko elinikänsä.

Siitä kaikesta on reilu kuusitoista vuotta. Sinä aikana elinympäristössäni on tapahtunut täydellinen tuho. Lähimetsissä on tehty yli 50 avohakkuuta. Eläimet ovat paenneet, elonkirjo on kadonnut. On turha kuvitella, että eläimet vain muuttavat johonkin toiseen metsään palatakseen joskus takaisin, sillä samaa kovaotteista toimintaa tapahtuu joka puolella Suomea. Me aiheutamme lajien uhanalaistumista nyt ja tässä.

Olen konkreettisesti nähnyt, kuinka metsät kaatuvat sitä mukaa, kun taloja stailataan ja niihin rakennetaan lisäsiipiä ja pihoille ilmestyy uusia autoja, terasseja, mönkijöitä ja moottorikelkkoja. Olen surrut hävitettyjä metsiä ja rakkaita asioita, kuin joku surisi lähiomaisiaan. Metsistä on jäljellä enää sirpaleita. Edes yksi niistä tulee varmuudella säilymään, omani.  

Jos samanlaisia katastrofialueita aiheuttaisi maanjäristys, maastopalo tai hurrikaani, valtio antaisi alueen kunnostamiseen tukea ja kunnat ihmisille kriisiapua ja terapiaa. Ympäristökatastrofeista uutisoidessa tunnutaan automaattisesti ymmärrettävän, että ne aiheuttavat suurta onnettomuutta ja psyykkistä ahdistusta. Kun samaa tuhoa tehdään suunnitelmallisesti ja tietoisesti, luonnon hyväksikäytön massiivisia vaikutuksia ei tahdota tajuta.

Kun tein pieneen talooni korjauksia, minun piti täyttää rakennuslupahakemukset ja kysyä yli satojen metrien päässä asuvilta naapureilta hyväksyntä ajatukselle. Mutta jos joku haluaa tehdä useamman hehtaarin avohakkuun metsäänsä kaava-alueen ulkopuolella, hänen ei tarvitse pyytää yhdeltäkään naapuriltaan lupaa eikä tiedottaa asiasta. Ei, vaikka hänen metsänsä olisi aivan naapurin talon vieressä ja vaikutukset ovat kauaskantoiset. Suomessa yksityisellä metsänomistajalla ei ole naapurinkuulemisvelvoitetta metsänsä käytön suhteen, vaikka toisen metsänomistajan avohakkuu lisää naapuritilojen myrskytuhomahdollisuutta. Metsänhakkaajat eivät myöskään joudu vastuuseen hakkuidensa naapureille – tai ekosysteemeille – aiheuttamistaan vahingoista. Kukaan ei tarkastele vahinkojen kokonaisvaikutuksia elonkirjoon, ympäristöterveyteen ja ihmisten psyykeen.

Olisi elintärkeää saada julkinen valtakunnallinen hakkuurekisteri, johon olisi ilmoitettava hakkuut etukäteen. Tällöin kansalaisilla olisi edes joku mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöjen säilymiseen. Monet haluaisivat vuokrata metsän tai maiseman ja ostaisivat tontteihinsa ja tiloihinsa rajoittuvia metsiä.

Tämän lisäksi on määrätietoisesti ja ripeästi siirryttävä laajassa mittakaavassa kestäviin metsänkäsittelytapoihin, jossa otetaan huomioon eliölajit ja ekosysteemit. Onhan meidän ymmärrettävä, että metsillä on paljon muitakin kuin rahallinen arvo. Puuta tarvitaan, mutta vähempikin tuhovimma riittäisi. Käsittelyn täytyisi olla paljon hienovaraisempaa. Puustoa tulisi uudistaa vaiheittain pienaukkojen, kaistaleiden ja poimintahakkuiden avulla. Aukkohakkuu ei saisi olla enää automaatio vaan poikkeus. Kun metsä säilyisi metsäisenä, se auttaisi luonnon säilymistä ja toipumista. Näihin muutoksiin tarvittaisiin sitovia määräyksiä lakeihin, asetuksiin ja sopimuksiin, sillä jos vastuu ympäristöterveydestä ja luonnon monimuotoisuudesta jää hakkuuluvat antavien metsäkeskusten, metsänhoitoyhdistysten ja tavallisen metsänomistajan varaan, muutosta ei tule tapahtumaan – ainakaan tarpeeksi nopeasti.

5. helmikuuta 2021

Jokaisena päivänä on tilaisuus kulkea uusia uria

 

Lumessa parasta on sen antama suoja maaperän eliöille, kasveille ja eläimille. Bonuksena tulevat lumijäljet. Lumessa on symboliikkaa: millaisia jälkiä on muodostunut, minne kukakin haluaa kulkea ja millaisia jälkiä muodostuu? Lumeen jää vaikka millaisten kulkijoiden jälkiä, jotka katoavat uuden lumen tullen tai kun lumi sulaa.

Jänisten jälkiä on nyt paljon ja ensimmäiset merkit jänisten kiima-ajan alkamisesta oli jo pari viikkoa sitten. Nyt pakkaset ja paksu lumikerros ovat oletettavasti hidastaneet riiuu-touhuja, kun on keskityttävä syötävän löytämiseen. Eläinten on vaikea löytää paksun lumikerroksen alta syötävää, mutta onneksi hanget tarjoavat mahdollisuuden päästä korkeamman kasvuston pariin jonne ei muuten yltäisi. Kevät sitten paljastaa mitä lumen alla on tapahtunut ja millaisiin pelastusoperaatioihin pitää ryhtyä.

Jänis hoiteli ruusun hoitoleikkaukset puolestani. Tässä näkyy syötyjä juhannusruusunvarsia ja papanakasat. Ajatella, että noinkin piikikäs muona kelpaa. Varsien kärjet olivat olleet mieluisimpia.

Harvemmin sattuu niin, että metsäjäniksen ja rusakon jäljet ovat näin vierekkäin, että pääsee vertailemaan, mutta nyt oli. Tästä kuvassa vasemmalla ovat metsäjäniksen jäljet, rusakon oikealla. Metsäjänis on alkuperäinen lajimme, joka on sopeutunut lumeen ja sillä on karvaiset ja leveät jalkaterät, jotka toimivat kuin lumikengät ja pitävät sen hangen pinnalla. Rusakko on noin puolitoista kertaa metsäjäniksen kokoinen ja vahvempi, mutta sillä ei ole lumikenkiä, joten se uppoaa lumeen. Nämä kuvan jäljet ovat kovalla pohjalla, lumessa metsäjäniksen tassun jälki olisi vieläkin leveämpi, kun se avaa varpaitaan.

Kukapa olisi uskonut, että metsäjäniksen valkoinen suojaväri ja talviturkki koituisivat joskus sen kohtaloksi (lumettomat talvet). Tilanteet vaihtelevat, toisilla elämä kannattelee paremmin kuin toisilla, mutta meillä jokaisella on omat yksilölliset vahvuutemme. Kun on valmistautunut tilanteisiin, ruusunpiikitkin ovat resurssi.