Tässä on Ympäristö ja Terveys -lehdessä ilmestynyt kolumnini:
Voimme kaikki olla samaa mieltä siitä, että ympäristömme terveydestä täytyy
pitää huolta. On jokaisen etu, että elinympäristössämme esiintyviä
terveyshaittoja tunnistetaan, ennaltaehkäistään ja ryhdytään käytännön
toimenpiteisiin, jotta voidaan taata terve elinympäristö.
Siihen nähden keskustelemme hämmästyttävän vähän kovaotteisesta ja
tuhlailevasta luonnonvarojen käytöstä: metsien käsittelystä, jossa rapautetaan
ekosysteemien toimintakyky ja aiheutetaan lajikatoa. Tiedämme, että luonnon
monimuotoisuus vähenee hälyttävän nopeasti ja se vaikuttaa luonnon kykyyn pitää
meistä huolta. Koronapandemian aiheuttama kansanterveys- ja talouskriisi on
osoitus mitä tapahtuu, kun luonnon sietokyky heikkenee ja ihminen vaikuttaa
liikaa biologisiin järjestelmiin.
Silti tuntuu siltä kuin avohakkuut olisivat kuuluisa vertaus alkoholismista,
virtahevosta olohuoneessa. Kukaan ei pidä sen dominoivasta läsnäolosta, se
aiheuttaa paljon surua ja tuhoja, mutta kukaan ei uskalla lähestyä vaarallista
aihetta. Parempi pitää suunsa kiinni, kuin kerjätä verta nenästään.
Asetan luonnon elämässäni etusijalle. Kun muutin aikoinani vanhalle
sukutilalle Hämeenkyrön kansallismaisemiin maaseudulle luonnon helmaan, olin
haltioissani. Olin suurenmoisen kiitollinen rikkaasta lähiluonnosta ja sen
uskomattoman hienosta monimuotoisuudesta. Kun osasi liikkua hiljaa ja
kunnioittavasti sai ihailla lähietäisyydeltä pyitä, teeriä, kanahaukkoja,
palokärkiä, pohjantikkoja, kettuja, mäyriä ja ihastella mitä moninaisimpia
kolopuita kääpineen, kaartaa kuivalla säällä kalliot kaukaa, etteivät
vuosikymmenien aikana pulleiksi kasvaneet poronpallerojäkälät musertuisi
jalkojen alla. Keräsin marjoja, sieniä ja luonnonyrttejä. Tunsin itseni
elinvoimaiseksi, terveeksi ja kukoistin muiden lajien rinnalla. Elin elämäni
onnellisinta aikaa. Kodistani olisi voinut piirtää harpilla kahden kilometrin
kaaren, jossa kuljin. Olin kuin töyhtötiainen, paikkalintu, joka pysyy tutuissa
vanhoissa metsissä koko elinikänsä.
Siitä kaikesta on reilu kuusitoista vuotta. Sinä aikana elinympäristössäni
on tapahtunut täydellinen tuho. Lähimetsissä on tehty yli 50 avohakkuuta.
Eläimet ovat paenneet, elonkirjo on kadonnut. On turha kuvitella, että eläimet
vain muuttavat johonkin toiseen metsään palatakseen joskus takaisin, sillä samaa
kovaotteista toimintaa tapahtuu joka puolella Suomea. Me aiheutamme lajien uhanalaistumista
nyt ja tässä.
Olen konkreettisesti nähnyt, kuinka metsät kaatuvat sitä mukaa, kun taloja
stailataan ja niihin rakennetaan lisäsiipiä ja pihoille ilmestyy uusia autoja,
terasseja, mönkijöitä ja moottorikelkkoja. Olen surrut hävitettyjä metsiä ja
rakkaita asioita, kuin joku surisi lähiomaisiaan. Metsistä on jäljellä enää
sirpaleita. Edes yksi niistä tulee varmuudella säilymään, omani.
Jos samanlaisia katastrofialueita aiheuttaisi maanjäristys, maastopalo tai
hurrikaani, valtio antaisi alueen kunnostamiseen tukea ja kunnat ihmisille
kriisiapua ja terapiaa. Ympäristökatastrofeista uutisoidessa tunnutaan
automaattisesti ymmärrettävän, että ne aiheuttavat suurta onnettomuutta ja
psyykkistä ahdistusta. Kun samaa tuhoa tehdään suunnitelmallisesti ja
tietoisesti, luonnon hyväksikäytön massiivisia vaikutuksia ei tahdota tajuta.
Kun tein pieneen talooni korjauksia, minun piti täyttää
rakennuslupahakemukset ja kysyä yli satojen metrien päässä asuvilta naapureilta
hyväksyntä ajatukselle. Mutta jos joku haluaa tehdä useamman hehtaarin
avohakkuun metsäänsä kaava-alueen ulkopuolella, hänen ei tarvitse pyytää
yhdeltäkään naapuriltaan lupaa eikä tiedottaa asiasta. Ei, vaikka hänen
metsänsä olisi aivan naapurin talon vieressä ja vaikutukset ovat kauaskantoiset.
Suomessa yksityisellä metsänomistajalla ei ole naapurinkuulemisvelvoitetta
metsänsä käytön suhteen, vaikka toisen metsänomistajan avohakkuu lisää
naapuritilojen myrskytuhomahdollisuutta. Metsänhakkaajat eivät myöskään joudu
vastuuseen hakkuidensa naapureille – tai ekosysteemeille – aiheuttamistaan
vahingoista. Kukaan ei tarkastele vahinkojen kokonaisvaikutuksia
elonkirjoon, ympäristöterveyteen ja ihmisten psyykeen.
Olisi elintärkeää saada julkinen valtakunnallinen hakkuurekisteri, johon
olisi ilmoitettava hakkuut etukäteen. Tällöin kansalaisilla olisi edes joku
mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöjen säilymiseen. Monet haluaisivat vuokrata
metsän tai maiseman ja ostaisivat tontteihinsa ja tiloihinsa rajoittuvia
metsiä.
Tämän lisäksi on määrätietoisesti ja ripeästi siirryttävä laajassa
mittakaavassa kestäviin metsänkäsittelytapoihin, jossa otetaan huomioon
eliölajit ja ekosysteemit. Onhan meidän ymmärrettävä, että metsillä on paljon
muitakin kuin rahallinen arvo. Puuta tarvitaan, mutta vähempikin tuhovimma
riittäisi. Käsittelyn täytyisi olla paljon hienovaraisempaa. Puustoa tulisi
uudistaa vaiheittain pienaukkojen, kaistaleiden ja poimintahakkuiden avulla.
Aukkohakkuu ei saisi olla enää automaatio vaan poikkeus. Kun metsä säilyisi
metsäisenä, se auttaisi luonnon säilymistä ja
toipumista. Näihin muutoksiin tarvittaisiin sitovia määräyksiä lakeihin,
asetuksiin ja sopimuksiin, sillä jos vastuu ympäristöterveydestä ja luonnon
monimuotoisuudesta jää hakkuuluvat antavien metsäkeskusten,
metsänhoitoyhdistysten ja tavallisen metsänomistajan varaan, muutosta ei
tule tapahtumaan – ainakaan tarpeeksi nopeasti.