Minulta on kysytty: Miten käytännössä voi vaikuttaa metsästyksen epäkohtiin?
Lyhyesti vastattuna: käytännössä niihin voi vaikuttaa kertomalla mielipiteensä, jakamalla tietoa ja pitämällä asiaa esillä. Kun yhä useampi lakkaa antamasta eläinten tappamiselle ja metsästykselle hiljaista hyväksyntää, asiat muuttuvat.
Pidempi vastaus: Metsästyksen epäkohdista puhutaan verraten vähän. En tiedä miksi. Onko se sitä, etteivät ihmiset usko itsellään olevan tarpeeksi tietoa asioista? Tai sitä, että pelätään metsästäjien taholta tulevaa huonoa käytöstä? Myös jatkuvasti vaihtuvat metsästyssäädökset pelaavat metsästäjien pussiin. Ihmiset eivät ehkä tiedä mitä sanoa tai tehdä.
Riittää, kun rohkeasti kertoo mielipiteensä – somessa, kahvipöydässä, missä vaan – vaikkei tiedäkään kaikkia faktoja. Jokaisella on oikeus mielipiteensä ilmaisuun. Elämän puolesta puhumisessa ei ole mitään hävettävää. Eihän metsästäjiäkään hävetä tappaa eläimiä. Riittää, kun rohkeasti avaa suunsa ja kertoo, ettei halua eläinten kuolevan, ettei halua niille aiheutettavan pelkoa ja kärsimystä eikä halua niitä tapettavan.
 |
| Tämä hirvi joutui uimaan pitkiä aikoja edestakaisin jääkylmässä vedessä yrittässään paeta rannat piirittäneitä metsästäjiä. |
Voit tuoda esiin ristiriitaisuudet kuten esimerkiksi sen, että vaikka autamme eläimiä esimerkiksi parantamalla elinympäristön tilaa, rakentamalla pönttöjä tai talviruokkimalla, metsästys mitätöi sen. Voit antaa televisiokanaville negatiivista palautetta metsästysohjelmista jne. Aina kun joku avaa suunsa, toinenkin rohkaistuu kertomaan mielipiteensä. Pikku hiljaa tapahtuu liikehdintää kohti parempaa. Sillä tavallahan Me too -kampanjasta tuli ilmiö, kun naiset saivat tarpeekseen seksuaalisesta ahdistelusta ja päättivät avautua asiasta joukolla.
Meitä ihmisiä on moneen junaan ja meillä on erilaisia vahvuuksia ja kykyjä. Jollakin on kyky ja taito perustaa ”metsästämättömien edunvalvontayhdistys” (heh, kömpelö nimi, mutta ymmärrätte tarkoitukseni) jolloin eläinten asioita ajettaisiin yhtä järjestäytyneesti kuten metsästäjien. Joku puolestaan innostuu tekemään tutkimustyötä siitä kuinka paljon maastoon jää haavoittuneita eläimiä, joku pommittaa tekstareita lehtien palstoille jne. Jokaiselle löytyy oma yksilöllinen tapa toimia. Kun tieto ja keskustelu lisääntyy, myös media kiinnostuu, ja sitä kautta paine päättäjiä kohtaan kasvaa vaikuttaa parantavasti eläinten elinoloihin.
Olen käynyt ystäväni kanssa kirjeenvaihtoa aiheesta ja hän kirjoitti viisaasti näin:
”Tiedon levittäminen auttaa jo ihan senkin kautta, että mitä useampi ihminen tietää metsästyksen epäkohdista, sitä vähemmän metsästäjät voivat linnoittautua sen taakse, että "te ette tiedä näistä mitään". Laittomuuksienkin tekeminen vaikeutuu, kun muukin väestö tuntee metsästystä alana entistä paremmin. Joka kerta, kun ihan missä tahansa, avaat suusi ja otat puheeksi esimerkiksi sen, että Suomessa sallitaan monien uhanalaisten lajien metsästys tai jonkin muun faktan, saatat herättää jonkun ihmisen ajattelemaan asiaa ja se on jo paljon. Itsellä ei silti tarvitse olla vastauksia kaikkiin herääviin lisäkysymyksiin vaan voi ihan hyvin jäädä yhdessä asiaa ihmettelemään. Pääasia, että puhutaan eikä vain ajatella, että metsästys on vain metsästäjien asia.
Iso ongelma on se, että liian moni tavallaan pelkää sanoa kantaansa asioihin, joiden luulee kuuluvan enemmän joillekin muille (metsästäjille, luonnonsuojelijoille, päättäjille, maalaisille... tms.) ja juuri siksi asiat junnaavat ja esimerkiksi metsästyskulttuuri nauttii sitä omaa merkillistä koskemattomuussuojaansa. Ja se mahdollistaa kaikenlaista, pahimmillaan jopa salametsästäjien suojelua vaikenemalla.”
Kuten olen aiemminkin kirjoittanut: Metsästys ei ole enää tätä päivää. Meillä on edessä pakottava muutos: ilmastohätätila, johon liittyen monimuotoisuus hupenee kauhistuttavaa vauhtia ja ekologisen sietokyvyn rajat tulevat vastaan. Meidän on opittava elämään toisella, paremmalla, tavalla suhteessa toisiin eläimiin ja ympäristöömme, jossa ihmisen toiminnan kielteisiä vaikutuksia rajoitetaan. Ihmisten on pakko alkaa kohdella muita eläimiä ja planeettaa paremmin.
Planeetta on tulessa! -dokumenttisarjan ohjaaja
Markku Sipi kirjoittaa:
”Tulevaisuuden suojelu on jatkuvaa väsytystaistelua. (…) Viimeiset kaksi vuotta ilmastoaktivistien parissa saivat pohtimaan, mikä oikeastaan on “aktivisti”. Nykyisen käsitykseni mukaan aktivisti on ihminen, joka tekee eikä vain marise.”
Usein lehtien palstoilla näkee mielipidekirjoituksia, jossa joku ihmettelee ”missä luonnonsuojelijat nyt ovat, kun pitäisi olla siellä ja täällä puuttumassa johonkin tai pelastamassa jotain”. Ihmisillä on tapana katsoa itsestä poispäin: ”kunpa joku tekisi jotain”. Hyvinvointivaltio passivoi, kun joku muu hoitaa. Ota peili käteen. Siellä se Joku on. Tee jotain. Jatka keskustelua. Luovuttamisen hetkellä muista, että muutoksia ei koskaan tapahdu, jos kukaan ei ole valmis asettumaan epämiellyttävään asemaan.
Tänään 1. lokakuuta Minna Canthin ja virallisena kansalaisvaikuttamisen päivänä on hyvä muistaa, että toimeen tarttumisella ja kansalaisaktiivisuudella on suunnattoman iso merkitys omalle hyvinvoinnille, kun ei tarvitse seurata sivusta maailman tuhoamista. Myös luonnon- ja ympäristösuojeluyhdistykset ovat vastavoima monelle yhteiskunnassamme tapahtuvalle vääryydelle ja pahuudelle. Kannata niiden toimintaa ja liity jäseneksi, jotta yhdistyksillä säilyvät toimintaedellytykset.
 |
| Isokoskelokoiras |
Tietoa lajien uhanalaisuuksista löytyy Punaisesta kirjasta.
Kirjoita hakukenttään vaikkapa ”isokoskelo” ja selviää, että se on NT = near threatened = lähellä vaarantunutta eli silmälläpidettävä. Tai jos hakee vaikkapa tietoja haapanasta tai allista, tulee tulos ”vaarantunut” eli eläimen on riski kuolla sukupuuttoon tulevan 100 vuoden aikana. Nokikanasta, haahkasta, tundrametsähanhesta seuraa tulos ”erittäin uhanalainen”, joka tarkoittaa, että eläimellä on vaara kadota luonnosta lähiaikoina.
Sitten voit käydä Riistakeskuksen sivuilla, jossa luetellaan metsästys- ja pyyntiajat ja voit todeta, että kaikki edellä mainitut uhanalaiset lajit ovat tapettavien listalla.
Riistatilastot löytyvät Luonnonvarakeskuksen tilastosivuilta. Sivulla voi valita vaikka kerralla useampia lajeja ja vuosia. Sieltä näkee kuinka paljon eri nisäkkäitä ja lintuja vuosittain tapetaan. Tässä muutama irtopoiminta viime vuosien tilastoista:
2018 2019 2020
Haapana 18 400 19 300 4 034
Sinisorsa 157 000 201 000 194 700
Alli 2 900 1 800 588
Haahka 1 400 3 200 64
Isokoskelo 1 800 2 800 306
Varis 140 600 105 600 143 100
Kettu 47 800 40 300 45 900
Orava 5 100 4 700 6 400
Mäyrä 15 300 10 700 13 000
Metsäjänis 86 000 79 700 97 300
Ja tätä rataa… Huomattavaa on, että todellisia määriä ei tiedä oikeasti kukaan. Kaikki metsästäjät eivät ilmoittele teoistaan rekistereihin. Maastossa ei pystytä valvomaan metsästäjien touhuja.
 |
| Haapanakoiras |
Se, että esimerkiksi haahkojen, isokoskeloiden ja haapanoiden tappamismäärät ovat vähentyneet, eivät kerro niinkään metsästäjien eettisyydestä, vaan siitä, että lintuja on niin vähän. Niitä ei ole löytynyt tapettavaksi asti. Tai jos on, metsästäjät eivät ehkä kehtaa tunnustaa tappaneensa uhanalaisia eläimiä ja jättävät sen tilastoimatta.
Filosofi ja eläin- ja ympäristöetiikan dosentti Elisa Aaltola kirjoittaa blogissaan näin:
”Mielellisten, tuntevien yksilöiden tappaminen ei ole tervehenkinen saatikka eettisesti hyväksyttävä "harrastus. Tappamisen nimeäminen harrastukseksi on kulttuurimme synkimpiä piirteitä ja este ihmisen kehitykselle sekä kunnioittavalle eläin- ja luontosuhteelle. Mielellisten olentojen tappaminen harrasteen, huvin ja mielihyvän vuoksi on huonointa ihmisessä (ja kuulostaisi syvästi häiriintyneeltä muihin ihmisiin sovellettaessa).
Tappamisen tulisi perustua välttämättömyyteen (esim. oma hengissäselviytyminen), ei huviin. Silloinkin sen tulisi olla kunnioittava, oman traagisuutensa tunnistava tapahtuma. Tämä rajaisi valtaosan nykyisestä metsästyksestä ja kalastuksesta pois. (…) Eläinten tappamista ei voi oikeuttaa (…) sen pitkän historian perusteella. Elämä on parhaimmillaan kehitystä ja edistystä, ei väkivaltaisen historian toistamista. (…) Mitä, jos tuhoamisen sijaan tuettaisiin muuta elämää? Paras ilo ja mielihyvä löytyy elävien eläinten arvostamisesta ja tarkkailusta - ei elämän tuhoamisesta.”
Kerroin Toinen tie – tietokirjailijan elämää -kirjassani siitä kuinka eräs metsästäjä oli lakannut tappamasta eläimiä. Käänteentekevä hetki oli ollut se, kun hän oli saanut nähdä läheltä kuinka hirviemo ja vasa olivat pitäneet turpiaan vastakkain ja äännelleet toisilleen koettaessaan paeta metsästäjiä. Metsästäjä oli ymmärtänyt eläinten välisen tunnesiteen ja niiden kokeman hädän.
Kun puhumme tai kirjoitamme näistä aiheista, olisi vältettävä kiertoilmaisujen käyttöä, kuten ”metsästys, ampuminen, lopettaminen, kannanhoito, saalis tai riistaeläin”. Niin kauan kuin käytämme kiertoilmaisuja, ylläpidämme metsästyksen negatiivisia ilmiöitä ja etäännytämme. Sanat, joita käytämme, vaikuttavat siihen miten suhtaudumme asioihin. Kun puhumme juuri tietyn lajin ja ”eläimen kuolemasta ja tappamisesta”, tuomme esiin sen, että kyseessä on aina yksilöstä ja sen ainutkertaisesta elämästä.
 |
| Oravaemon (toinen oikealta) ruuhkakuukaudet. |
Aina ei tarvitse tietää faktoja, voidaksemme surra eläinten kokemia kauhuja ja kuolemaa. Kun tuomme esiin ajatuksemme, sanoitamme eläinten puolesta niiden todellisuutta.
Hyvää kansalaisvaikuttamisen päivää! Joka on siis ihan jokaisena päivänä.
