Viime viikolla kävin terveyskeskuksessa kääntymässä. Ollessani lähdössä pois hoitaja sanoi, että hänen täytyy käyttää tilaisuus hyväksi ja kiittää Irti oravanpyörästä -kirjastani. Hän kertoi jo pidempään miettineensä, ettei elämä voi jatkua näin. Työ värittää koko elämää, vapaa-aikaa jää vähän eikä hänellä ole kohta ole enää ystäviä, kun ei ikinä ehdi tavata heitä. Hän kertoi, että hänellä oli viime aikoina tullut vastaan erilaisia muistutuksia tai ”merkkejä”, että hänen pitäisi ryhtyä elämänmuutokseen eikä ainoastaan haaveilla siitä. Muun muassa hänen kollegansa oli jäänyt eläkkeelle ja saanut pian sen jälkeen aivoinfarktin.
Kannustin hoitajaa kuuntelemaan tuntojaan tarkasti. Elimistö on viisas. Hän sanoi kokevansa jo etukäteen syyllisyyttä siitä, että hellittäisi tahtia ja lepäisi. Pystyin niin eläytymään tuohon tunteeseen. Muistan kun olin lopettanut vakituisen työni, koin huonoa omaatuntoa siitä etten ollut joka hetki tehokas ja suorittanut montaa asiaa kerralla. Mennessäni päiväunille mietin, kuinka kollegat paahtoivat paraikaa töissä tukka putkella. Olenko oikeutettu tähän? Saanko levätä ilman huonoa omaatuntoa? Nykyään moiset ajatukset huvittavat. Kukaan ei kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että minun oli työpäivän jälkeen pakko mennä päiväunille jaksaakseni edes jotain siitä mitä loppupäivästä oli jäljellä.
Omasta terveydestä huolehtimisesta ei pitäisi tuntea syyllisyyttä. Miksi työnantajat tai esimiehet eivät tunne syyllisyyttä siitä, että työolot eivät parane tai siitä etteivät kuuntele hoitajia kuinka hoitoalaa voisi muuttaa?
Elämä on valintoja. Toiset tekevät yhdenlaisia, toiset toisenlaisia. Emme ole valinnoistamme kenellekään tilivelvollisia. On ihan hullua, että tuon tapaisia syyllisyyskeskusteluja edes joutuu käymään itsensä kanssa, mutta monilla hoitajilla on korkea sisäänrakennettu velvollisuudentunto.
Hoitaja kertoi pohtivansa maalle muuttoa minun tapaani. Sanoin ettei hänen pidä ottaa itselleen mallia toisten ratkaisuista vaan hänen olisi löydettävä itselleen tarpeelliset yksilölliset ratkaisut. Soveltaminen on elintärkeää.
”Mutta missä minä sitten kasvatan ruokaa, jos en asu maalla?” hän kysyi.
Palstapuutarhassa. Parvekkeella. Ikkunalaudalla. Mökillä. Ystävän tai sukulaisen pihalla, sissiviljelynä… Vaihtoehtoja on vaikka kuinka, kun laittaa mielikuvituksensa liikkeelle. Ei sitä varten tarvitse itseään sitoa velkarahaan tai maalle muuttoon. Eikä ruoan kasvatuskaan ole se pointti. Pelkästään se että ohjaa ajatuksensa itsestä poispäin tuo valtavaa hyvinvointia. Ruoan kasvatus on tietysti oiva keino siihen: maan muokkaaminen, tuoksut, pieneliöt ja kasvun ihaileminen tuovat valtavaa tyydytystä ja siinä unohtuvat työhuolet, ihmissuhdedraamat, sosiaalinen media ja turha touhuilu. Maata penkoessaan ja luonnossa ollessaan ihminen on terveen äärellä, vaikkei saisi yhtään satoa.
Hoitaja kertoi olevansa joskus niin väsynyt, että menee shoppailemaan ihan vaan saadakseen hetken mielihyvää ja lohtua. Kuitenkin heti kotona on jo paha mieli ja tyhjä olo, että meni tekemään niin, kun ei kuitenkaan oikeastaan tarvinnut mitään. Tulee tavallaan krapula.
Kannustin hoitajaa, että jos on selviytynyt vuosikausien hoitajan työstä, aivan varmasti selviytyy elämän yksinkertaistamisesta. En yllytä ketään jättämään työpaikkaansa tai lähtemään hoitoalalta vaan että ihmiset löytäisivät inhimillisempiä ja yksiöllisiä tapoja elää. Ei pidä jumiutua ”joko tai” mustavalkoisiin vaihtoehtoihin.
Kerroin, että elämää voi muuttaa ihan siinä nykytilanteessakin. Sen sijaan että suuntaa ostoskeskukseen tai ottaa puhelimen kouraansa, suuntaa lähimetsään ilman lompakkoa ja pitää puhelimen suljettuna. Ei maksa mitään ja elämä kohenee huikeasti saman tien.
Meillä ei tarvitse olla täydellistä ratkaisua tai viimeisteltyjä puitteita ollaksemme onnellisia. Pienten muutosten tekeminen arkeen tuo vapautta ja on sitä tärkeää matkalla oloa. Tuomalla arkeen pieniä muutoksia, rikomme tavallisten tottumusten kaavan ja se tuo vapautta jota kaipaamme.
Juttelimme pikavauhtia, koska seuraava asiakas oli tulossa hetkellä millä hyvänsä. Hoitaja jäi mieleeni pitkäksi aikaa ja mietin, millaisia ratkaisuja hän mahtaa tehdä tulevaisuudessa. Olisi ollut niin paljon keskusteltavaa. Muun muassa tällaisia olisin halunnut hänelle vielä sanoa – ja vaikka mitä muuta:
- Tärkeintä on säilyttää terveys ja tasapaino. Meitä ihmisiä ei ole luotu näin kauhistuttavaan touhuamisen määrään, ilmastonmuutos ja luontokato kertovat siitä kaiken. Elämästä ja työstä pitäisi saada tuntea tyydytystä eikä tuntea itsensä rangaistusvangiksi ja odottaa vain vapaapäiviä tai eläkkeelle pääsyä.
- Elämä on lyhyt. Huomisesta ei kukaan tiedä.
- Sairastuminen tai kuoleman mietiskeleminen auttaa erottamaan, mikä on olemassaolomme kannalta olennaista. Tuntisitko eläneesi täyden elämän, jos kuolema tulisi kohdallesi huomispäivänä? Tuntuuko sinusta, että olet täyttänyt tehtäväsi tässä elämässä? Mikä kestävä asia (ei lyhytkestoinen nautinto) saa sinut tuntemaan aitoa iloa ja tyydytystä? Mihin käytät aikaasi, rahaasi ja energiaasi?
- Tekee hyvää olla hiljaisuudessa. Tuntuu siltä, kuin nyky-yhteiskunnassa ihmiset ohjautuvat ulkoapäin. Mennään ylivirittyneessä tilassa virikkeestä toiseen. Silloin selkeä mieli ei ohjaa valintoja, vaan ulkoiset vaikutteet. Se johtaa siihen, että on vaikea toimia oikein ja teemme yhä enemmän päätöksiä, jotka heikentävät tasapainoamme. Etäisyyden ottaminen ja elämän rauhoittaminen auttaa näkemään selkeämmin, miten kannattaa toimia saadakseen lisää sopusointua. Rauhoittuminen tuo elämään luonnollisella tavalla tasapainoa, terveyttä ja onnellisuutta.
Kohtaamisestamme jäi hyvä mieli. Vitsailin, että eiköhän minun paikalle ilmaantuminen ollut hänelle se vihonviimeinen ”merkki”, jolla hoitajaa koetettiin vakuuttaa jostakin. Kun ihminen on tehnyt päätöksensä jostakin, hänen avukseen alkaa ilmaantua erilaisia erikoisia kohtaamisia ja onnekkaita sattumia. Niitä pitäisi olla rohkeus uskoa ja seurata.
