Uuden vuoden aatoksia

 

Hyvää alkanutta vuotta kaikille! Taas pääsee lumitöihin. Kolmannettoista lumityöt tänä talvena mikäli olen oikein laskenut. Lumia siirrellessä paikasta toiseen tulee usein mieleen, etteivät etelämmän ulkomaiden asujat tiedä miltä kaikelta välttyvät: kolaamiselta, lämmittämiseltä, sohjolta, auton renkaiden vaihtotalkoista, teiden aurauksilta, suolaukselta, autojen ruostumiselta, talojen ja putkien eristämiseltä jne. jne. Koko valtakunnan tasolla ohjautuu valtava määrä aikaa, vaivaa, rahaa ja energiaa pelkästään lumen siirtämiseen plus kaikki muut pakkasen tuomat kuviot. Iso armeija ihmisiä ja laitteistoja hoitavat infrastruktuuria kuntoon. Aina jaksaa hämmästyttää miten nopeasti tiet aurataan. Täällä ei tunneta mañana -ilmiötä.

Ennen koronaa ihmettelin aina suomalaisten tunnollisuutta lähteä massoina liikkeelle kyseenalaistamatta 30 asteen pakkasia tai valtavaa lumipyryä. Puskettiin aina läpi harmaan kiven, kun ”niin kuuluu tehdä”. Eilen bongasin Helsingin Sanomista ilahduttavan otsikon: ”Meteorologi: Liikenteeseen kannattaa lähteä vain pakosta, ajokeli erittäin huono lumipyryn takia”. On hienoa, että alkanut löytyä suhteellisuudentajua ja ymmärretään, että asiat voidaan tehdä toisinkin. Ulkomailla on ollut selvää aikoja ennen pandemiaa, että jos tulee paljon lunta tai on kova pakkanen, jäädään mahdollisuuksien mukaan kotiin. Miksei suomalaisilta löytynyt tätä nöyryyttä luonnonvoimia kohtaan aiemmin?   

Linnunlaulua ja varoitushuutoja -kirjassa kerroin siitä kuinka vuosia sitten telkkarista tuli dokumentti, jossa espanjalaisia sairaanhoitajia tuli Suomeen työvaihtoon. Kun he astuivat ulos lentokoneesta talviselle lentokentälle, he huomasivat uloshengityksensä höyryävän. Naiset seisahtuivat niille sijoilleen ja hokivat toisilleen: katso, katso!! He olivat ihan järkyttyneitä kylmyydestä ja nauroivat katketakseen, mihin he ovat oikein joutuneet.

Kun kerroin tästä ystävälleni, hän kertoi kuulleensa autoja korjaavalta ystävältään kuinka juuri Afrikasta Suomeen tullut henkilö oli tuonut suht uuden autonsa klinikalle ja kysellyt auton huoltoa. Hän ilmoitti, että autossa on jokin vika, kun pakoputkesta tulee paljon savua. Autonkorjaaja oli sanonut, että se on vaan vesihöyryä. Eikö se ole öljyä? Ei, kun ilma menee pakkaselle, niin pakokaasu tiivistyy vesihöyryksi.

Nämä ovat suomalaisille itsestäänselvyyksiä, joita ei pidetä minään. Pakkasen hauskuuden näkemiseen tarvitaan uutta perspektiiviä. On hyvä oivaltaa, että liukkaalla maalla käveleminenkin on suomalaisten erityistaito.

Nämä kuvat on otettu pari päivää ennen Aapeli-myrskyä 2019.

On puhuttu siitä, että talven aikana saattaa tunnin parin kiertäviä sähkökatkoja ja energiansäästämisestä on tullut valtavirtaa. Kukapa olisi uskonut… raha motivoi. Tietysti toivoisi, että taustalla olisi pohdinta mihin rajallista energiaa ja luonnonvaroja käytämme. Olisi aiheellista miettiä, onko esimerkiksi jatkuva asioiden sähköistäminen ja digitalisointi viety liian pitkälle. Ymmärrämmekö mitä seuraa, jos sähköä ei olekaan? Jos tapahtuisi jotain, että sähköt katkeaisivat pidemmäksi aikaa kuin vain kahdeksi tunniksi. Toimintavarmuus on kaltevalla pohjalla.

Tasan kolme vuotta sitten 3. tammikuuta oli Aapeli-myrsky ja näillä main oli toista vuorokautta kestänyt sähkökatko. Oli jäätävää pohjoistuulta, joka kaatoi lumisia puita linjoille. Aamulehdessä haastateltiin kihniöläistä huonekalurakennusfirmaa. Kalustetehtaassa ei toiminut mikään. Ei voinut soittaa eikä vastata puhelimeen. Ei työntekijöille eikä asiakkaille, kun kännyköiden tukiasematkin pimenivät. Ei päässyt vastaamaan sähköposteihin. Lastauslaiturit eivät toiminet, tavarantuojien kuittaus tehtiin paperille. Kylmää vettä olisi ollut aamukahviksi, kun vettä saatiin pumpattua aggregaatilla mutta polttoaine aggregaattiin piti hakea kauempaa Parkanosta, koska polttoainepumputkaan eivät toimineet. Sama kohtalo oli koko Kihniön teollisuudella, konepajoilla ja höyläämöillä. Ruokakauppa oli kiinni ja sen ruokien kuntoa jännitettiin, kun kylmälaitteet olivat sipissä jne. Vain yksi esimerkki osoittaa kuinka tavattoman sähköriippuvaiseksi olemme tehneet itsemme. Ihan kaikessa. On monia liikkeitä, jotka eivät ota enää käteistä vastaan. Hiljattain oli juttua kuinka nimikirjoitusten taito katoaa, koska sähköinen allekirjoitus on syrjäyttänyt sen.  Ei tunnu hyvältä, että elämä on muuttunut tällaiseksi.

Uuden vuoden aika on sellainen, että moni miettii ajankäyttöään ja valintojaan.

Niin sanottu ”priorisoinnin nelikenttä” on hyvä apu:

• Mikä on tärkeää ja kiireellistä? Tee heti.
• Mikä on tärkeää, mutta ei kiireellistä? Tee myöhemmin.
• Mikä on ei tärkeää, mutta on kiireellistä? Delegoi: anna mieluummin jonkun muun tehdä, jolla on paremmat vahvuudet hommaan.
• Ei tärkeää, ei kiireellistä? Eliminoi.

Pitää vain pysähtyä hetkeksi miettimään mitä touhuaa. Ehkä ei ole välttämätöntä tuoda elämäänsä jotain uutta vaan päästää jostain irti.

Iloisia uutisia: Eläinfilosofi Elisa Aaltola on päättänyt lähteä ehdolle eduskuntaan Varsinais-Suomen vaalipiirissä. Hieno homma. Läpipääseminen on vaikeaa, joten osallistutaan hänen vaalikampanjaansa ja autetaan häntä auttamaan eläimiä ja luontoa, vaikkemme samassa vaalipiirissä asuisikaan. Toivotaan, että näistä tulisi luontovaalit.

Saan ihmisiltä ihania kirjeitä. Kiitos niiden lähettämisestä! Ne ovat minulle valtavan tärkeitä, sillä ne ovat yhteyteni lukijoihini. Halusin jakaa tämän erityisen iloisen kirjeen. On ilahduttavaa ja hämmästyttävää, miten pienet oivallukset ja oma asenne voivat vaikuttaa elämään.

Moi! Tulipa mieleen kirjoittaa sulle vielä ihan lyhyesti kun etenkin tässä viime päivinä on tullut mietiskeltyä tätä kulunutta vuotta. Halusin vain sanoa, että tämän vuoden parhaita juttuja miettiessäni, SINÄ tulit samantien mieleen! Oon kyllä niin onnellinen siitä, että löysin tänä vuonna Sinut, kirjasi, blogisi, kaikki artikkelit yms, mitä olen Sinusta lukenut. Niin uskomattoman paljon oon Sulta saanut kaikkea, että ei voi sanoin kuvailla. Kukaan ei ole inspiroinut mua yhtä paljon kuin Sinä. Kiitos Kaarina ja aivan ihanaa vuotta 2023 sulle. ❤️

Onnen salaisuus on jakamisessa. Tarina kertoo, että professori antoi jokaiselle opiskelijalle ilmapallon. Jokaisen piti puhaltaa ilmapallonsa täyteen, kirjoittaa siihen nimensä ja heittää se käytävälle. Sitten professori sekoitti kaikki ilmapallot. Tämän jälkeen opiskelijoille annettiin viisi minuuttia aikaa löytää oma ilmapallonsa. Hektisestä etsinnästä huolimatta kukaan ei löytänyt omaansa. Siinä vaiheessa professori kehotti oppilaita ottamaan ensimmäisenä vastaan tulleen ilmapallon ja antamaan sen henkilölle, jonka nimi oli kirjoitettu siihen. Viiden minuutin sisään jokaisella oli oma ilmapallonsa. Professori sanoi oppilaille: "Nämä ilmapallot ovat kuin onnea. Emme koskaan löydä sitä, jos jokainen etsii omaansa. Mutta jos välitämme muiden ihmisten onnesta, löydämme myös oman onnemme."

Onnellista ja luonnonläheistä vuotta 2023!