Vuosien varrella olen miettinyt paljon sitä, miten säilyttää
toivo tässä umpihullussa maailmassa. Miten välttyä sydänsuruilta luonnon
tuhoutuessa? Kuinka olla vajoamasta toivottomuuteen?
Linnunlaulua ja
varoitushuutoja -kirjassani käsittelen sitä miten toivon voi säilyttää. Minua
kannattelee ajatus, että niin kauan kun voi vaikuttaa luonnon puolesta, on
jotain minkä vuoksi elää.
Siksi Kirja toivosta
herätti mielenkiintoni. Kirjassa luonnontutkija Jane Goodall kertoo mitä hän on oppinut toivosta
elämänsä aikana tutkiessaan luontoa ja taistellessaan eläinten, ihmisten ja
ympäristön oikeuksien puolesta.
Jane tapaa jatkuvasti paljon ihmisiä, jotka ovat tehneet
työtä luonnon suojelemiseksi, jotka ovat menettäneet kaiken toivonsa. He
näkevät rakastamiensa paikkojen tuhoutuvan, työstämiensä hankkeiden epäonnistuvan,
jonkin villieläinten elinalueen pelastumisyritysten kaatuvan, koska ihmiset,
yritykset ja hallitukset haluavat lyhyen aikavälin hyötyjä ja välitöntä
voittoa. Sen takia yhä useammat kaikenikäiset ihmiset tuntevat itsensä
ahdistuneiksi ja toisinaan masentuvat siitä, mitä he tietävät tapahtuvan kaiken
aikaa.
Jane uskoo kuitenkin, että luonto tulee selviytymään ihmisen
häikäilemättömästä tuhoamisvimmasta. Hän näkee siihen neljä syytä: ihmeellisen
ihmismielen, luonnon palautumiskyvyn, nuorten ihmisten voiman ja
lannistumattoman ihmishengen.
Jane tuo esiin, että toivo ja optimismi eivät ole sama asia.
Toivo on jääräpäistä määrätietoisuutta tehdä kaikkensa, jotta jokin saadaan
onnistumaan. Tietysti optimistinen henkilö on todennäköisemmin toiveikas, koska
hän näkee lasin puolitäytenä eikä puolityhjänä. Mutta toivo on jotakin, mitä
voimme viljellä ja se voi muuttua elämämme aikana.
Välikevennys: Mitä eroa on optimistin ja pessimistin
välillä? Optimisti ajattelee, että tämä maailma on paras kaikista mahdollisista
maailmoista, ja pessimisti pelkää, että optimisti on oikeassa.
Toivo ymmärretään usein väärin passiiviseksi haihatteluksi:
jotakin toivotaan tapahtuvaksi, mutta asian hyväksi ei tehdä mitään. Aito toivo
kuitenkin edellyttää toimintaa ja sitoutumista. Toivo ottaa huomioon pahuuden,
tosiasiat ja esteet, mutta ei anna niiden lannistaa tai pysäyttää esimerkiksi
monissa näennäisen toivottomissa tilanteissa. Toivo ei aina perustu logiikkaan
vaan voi näyttää hyvinkin epäloogiselta. Toivo ei ole vain tosiasioiden
ilmaisua vaan myös sitä, miten luomme uusia tosiasioita.
”Toivo on kykyä nähdä valoa kaiken pimeyden keskellä.”
Arkkipiispa Tutu
Jane ei kutsu ihmistä älykkääksi vaan mieluummin
”intellektuaaliseksi”. Älykäs eläin ei tuhoaisi ainoaa kotiaan. Tietenkin
jotkut ihmiset ovat erittäin älykkäitä, mutta todella monet eivät ole. Jane
näkee, että maailmassa ei ole nykypäivänä tarpeeksi viisautta. Sotkun planeetallamme on aiheuttanut
tapa, jolla käytämme älyämme, ei äly itsessään. Sekoitus ahneutta, vihaa,
pelkoa ja vallanhalua ovat saaneet meidät käyttämään älyämme ikävillä tavoilla.
Mutta juuri kekseliäisyytemme ansiosta kykenemme keksimään tapoja korjaamaan
haittoja, joita olemme aiheuttaneet ympäristöllemme. Edellyttäen että olemme tietoisempia
siitä, mitä olemme aiheuttaneet.
Janen mielestä nerokkaiden aivojemme ja myötätuntoisen
sydämemme välillä on katkos. Aito viisaus edellyttää ajattelemista päällämme ja
ymmärtämään sydämellämme. Kadotamme osan viisaudestamme, kun menetämme yhteyden
luontoon. Alkuperäiskansojen joukossa on tavattomasti tietoa luonnon kanssa
harmoniassa elämisen eduista.
Surun kohtaaminen on olennaisen tärkeää epätoivon ja
voimattomuuden vastustamisessa ja ylittämisessä. Surua ei tarvitse välttää tai
pelätä. Koko henkiinjäämisemme riippuu siitä, että kohtaamme surumme ja
pääsemme yli avuttomuuden ja toivottomuuden tunteistamme. Voimme löytää luonnosta
parantavaa voimaa. Myös sosiaalinen tuki on olennaista toivon säilyttämiselle.
Monet ovat niin hölmöilymme suuruusluokan lannistamia, että
he tuntevat itsensä avuttomiksi, vajoavat apatiaan ja epätoivoon, menettävät
toivonsa eivätkä sitten tee mitään. Kirjan kirjoittaja Douglas Abrams kysyykin,
eikö Janesta tunnu välillä siltä, että ongelmat ovat niin valtaisat, ettei vain
kykene toimimaan, tai että kaikki toimet ovat merkityksettömiä suunnattomien
esteiden edessä.
Jane kertoo, että kun hän palaa jollekin alueelle, jonka
muistaa rauhallisena metsänä täynnä puita ja laulavia lintuja, ja huomaa, että
se on parturoitu maan tasalle, totta kai hän tuntee silloin surua. Mutta hän
tuntee myös kiukkua ja yrittää ryhdistäytyä. Hän ajattelee kaikkia niitä
paikkoja jotka ovat edelleen luonnonvaraisia ja kauniita ja joiden
pelastamiseksi täytyy taistella entistä lujemmin. Hän ajattelee paikkoja, jotka
ovat jo pelastettu. Ihmisten pitäisi kuulla enemmän tarinoita onnistuneista
taisteluista, ihmisistä, jotka onnistuivat, koska he eivät anna periksi.
Ihmisistä, jotka valmistautuvat seuraavaan taistoon, kun he häviävät yhden.
Douglas jatkaa: ”Olemme kuitenkin jo menettäneet niin
paljon. Todella monia elinympäristöjä on tuhottu, ilmeisesti korjaamattomaan
kuntoon. Eikö ole liian myöhästä?”
Jane uskoo, että voimme kääntää asioiden suunnan. Mutta
meidän pitää liittyä yhteen ja toimia nyt heti. Meillä on vain rajatusti aikaa,
ja mahdollisuutemme pienenevät, mitä kauemmin odottelemme. Jokaisen pitää tehdä
voitavansa alkaessaan korjata niitä haittoja, joita olemme aiheuttaneet, ja tehdä
osamme hidastaaksemme biodiversiteetin katoamista ja ilmastonmuutosta. Me
pystymme aiempaa parempaan.
Ihmisten on ymmärrettävä, kuinka paljon me ihmiset olemme
riippuvaisia luonnosta: ruoan, ilman, veden, vaatteiden - kaiken suhteen. Mutta
ekosysteemien pitää olla terveitä,
jotta ne pystyvät tyydyttämään tarpeemme. Emmekä ole pelkästään siitä
riippuvaisia - me tarvitsemme
luontoa. Ekosysteemejä suojelemalla ja luonnontilaistamalla yhä suuremman osan
maailmaa me suojelemme omaa hyvinvointiamme.
Aina kun annamme luonnolle mahdollisuuden, se palautuu. Miljoonien
pienten eettisten toimien kasautuva vaikutus vie meitä kohti sellaista
maailmaa, jonka me tarvitsemme. Joka ainoalla yksilöllä on merkitystä, olkoot
toimet kuinka pienimuotoisia tahansa, sillä on aitoa vaikutusta. Jokainen voi
vaikuttaa planeettaan - joka ainoa päivä.
Ja me voimme valita, minkä suuruinen vaikutus meillä on. Kun ihmiset
käsittävät, että heidän elämällään on merkitystä, he saavat myös tarkoituksen elämälleen.
Jane Goodall haastaa kaikkia: Innosta ja auta ympärilläsi
olevia ihmisiä, suorita oma osasi. Etsi omat syysi tuntea toivoa ja anna niiden
ohjata sinua eteenpäin.