Pihapiirin leskenlehtikatselmus

 

Kevään ensimmäiset kukkijat ovat meille ihmisille silmänruokaa, mutta ennen kaikkea ne ovat merkittävän tärkeitä pölyttäjien selviytymiselle, koska aikaisia kukkijoita on vähän. Seuraava ajatus antaa kivan tavan arvioida pihan ekologista arvoa kevään ensimmäisten kukkijoiden avulla. Samalla pääsee eroon vahingollisesta "rikkaruoho”-ajattelumallista.

”Omassa pihassa kannattaa tehdä leskenlehtikatselmus. Jos pihassa kukkivat leskenlehdet, voi antaa itselleen ekotekomerkin. Leskenlehden mesi ja siitepöly eivät pahastu pakkasesta, joten ne ovat arvokkaita ensimmäisille pölyttäjille, kimalaisille ja villimehiläisille. Jokaisesta voi antaa itselleen tähden. Jos siellä on kaksi leskenlehteä, se on kahden tähden piha. Viidestä leskenlehdestä saa viiden tähden pihan.”

biologi tietokirjailija Leena Luoto

Poimintoja maaliskuulta

Tässä maaliskuun havaintoja arjen merkityksellisyydestä. Yksinkertaisuus, riittävyys ja pienet teot muodostavat elämän tärkeimmän ytimen.

1. Pelkkä olemisen taito

Sain hiljattain tekstarin, jossa henkilö nautti kauniista kevätpäivästä ja haaveili, että vielä kun olisi laavu, jossa paistella makkaraa. Tavallinen viesti, mutta se sai minut pohtimaan.

Todellisuudessa laavuhaave kantaa mukanaan näkymätöntä taakkaa: sen rakentaminen vaatisi aikaa, vaivaa ja luonnonvaroja. Entä kun se viimein olisi valmis… savu kirvelisi silmiä, hyttyset häiritsisivät rauhaa, ehkä laavu olisi sateesta litimärkä juuri silloin, kun vihdoin löytyisi aikaa käyttää sitä. Ja miten usein laavu lopulta olisikaan käytössä – luultavasti harvoin.

Meille myydään tuhansin mainoksin ajatuksia, että tarvitsemme aina jotain konkreettista ja käsin kosketeltavaa voidaksemme nauttia hetkestä.

Pohjimmiltaan kyse on läsnäolosta. Kaunis kevätpäivä on täydellinen juuri sellaisenaan, jos malttaa pysähtyä ja aistia auringon lämmön iholla, raikkauden ilmassa, lintujen laulun ja luonnon heräämisen. Tämä "pelkkä oleminen" on taito, joka monilta on kulutusyhteiskunnassa unohtumassa.  

Todellinen vapaus löytyy siitä, että osaa arvostaa hetkeä ja sitä, mikä jo on. Sen kun vain on ja nauttii - ilman ponnisteluja, työtä tai ylimääräisiä varusteita. Luonnon kokeminen sellaisenaan on upeampaa kuin mikään, mitä voisimme rakentaa.

2. Kun kaikkea on jo tarpeeksi

Eräs yritys kysyi minulta mitä haluaisin syntymäpäivälahjaksi, jos voittaisin arvonnassa. Vaihtoehtoina oli sisustuslahjakortti, yrityksen oma lahjakortti tai "jotain muuta, mitä?" Lahjan arvo oli 1 000 euroa, ja se arvottaisiin vuoden aikana kaikkien synttärisankarien kesken.

Voittomahdollisuus oli siis minimaalinen, mutta jäin silti pohtimaan mitä valitsisin. En kaivannut sisustukseeni muutoksia. En tarvinnut uutta elektroniikkaa, matkaelämyksiä tai harrastusvälineistöä. Korut ja kellotkin olivat tarpeettomia. Vaatteitakin oli jo riittämiin.

Lopulta keksin toivoa ruokalahjakorttia. Kuluvaa, mikä todella tulisi käytettyä. Mitä oikeasti tarvitsemme elämässä? Kun kaikkea on jo riittävästi, jäljelle jää vain perusasiat ja hetket, joista voi nauttia kuten hyvät ateriat.

 3. Sydämelliset kodit linnuille

Maaliskuun alussa olin mukana järjestämässä Pönttötapahtumaa. Lintujen pesimäpaikkojen väheneminen on vakava ongelma Suomessa. Vanhat metsät katoavat, lahopuut vähenevät ja elinympäristöt muuttuvat, jolloin kolopesijät jäävät ilman pesäpaikkoja.

Ystäväni oli rakentanut talven aikana 108 linnunpönttöä(!), joita jaoimme ihmisille ilmaiseksi. Jokaisessa pöntössä oli sydänaihe: joko lentoaukon metallinen suojapelti oli sydämenmuotoinen tai etuosan tippasuojaan oli sahattu sydänkuvio – kaunis yksityiskohta, joka heijasti tekijän suurta sydäntä.

Tapahtumapaikalle muodostui pitkä jono, ja kaikki pöntöt löysivät uuden kodin noin tunnissa. Jos jokaisessa pöntössä pesisi linnut ja ne munisivat keskimäärin 5 munaa, jopa 540 poikasta voisi kasvaa aikuiseksi jatkaen lajinsa elämää. Pöntöt toimivat myös tärkeinä talviöisinä suojapaikkoina ja kestävät vuosia, joten todellisuudessa niiden hyöty on moninkertainen.

Tämä on hieno esimerkki siitä, miten yhdenkin ihmisen teoilla on merkitystä luonnon monimuotoisuuden tukemisessa, yhteisöllisyyden vahvistamisessa ja hyvän mielen jakamisessa.

Näiden maaliskuisten havaintojen myötä hyvää kevättä! Lintujen laulu on parhaimmillaan juuri nyt – ei enää keskikesällä. Tarttukaa siis ainutlaatuisiin hetkiin!

 

Kaukonäköisten jalanjäljillä - työtä luonnon puolesta jo 50 vuotta

Viime kuukaudet olen työskennellyt Suomen luonnonsuojeluliiton Nokian yhdistyksen jäsenlehden parissa. Yhdistys täyttää 50 vuotta, joten lehdestä tuli tavallista laajempi. Ikinä ei uskoisi mikä määrä työtä ja yksityiskohtia (ja meiliä ja puhelinsoittoja) lehden koostamisesta seuraa. Mutta siitäkin kaikesta on selvitty ja nyt lehti on valmis.

Aloitin yhdistyksen arkistoon tutustumisen jo vuosi sitten helmikuussa. Oli antoisaa keskustella eri ihmisten kanssa ja kuulla erilaisia tarinoita vuosien takaa. On lohduttavaa ajatella, että yhdistys on toiminut jo silloin kun minä olin vasta lapsi. Hienoa, että on ollut viisaita ja kaukokatseisia ihmisiä, jotka ovat halunneet työskennellä paremman tulevaisuuden puolesta.

Luonnonsuojelijat ovat olleet aikaansa edellä ja monet asiat, joista he ovat puhuneet jo vähintään 50 vuotta, alkavat vasta nyt yleistyä. En ole koskaan ymmärtänyt esimerkiksi jätelajittelun pitkiä siirtymäaikoja - kyse ei ole rakettitieteestä vaan enemmänkin tahdosta. Homman saa haltuun nopeasti, kun siihen on motivaatiota.

Erityisen antoisaa oli olla mukana koostamassa lehden ”Martes-osiota”. Aivan uskomattomia tarinoita ”vanhoista hyvistä ajoista”, kun metsät olivat vielä metsiä ja nuorilla terveet harrastukset, jotka ovat johtaneet ammatteihin luonnon parissa. Mietityttää millainen mahtaa olla nykynuorten luontoyhteys.  

Lehden tekeminen on aina yhteistyön tulos. Lämmin kiitos kaikille haastateltaville, kuvaajille ja kirjoittajille. Erityinen kiitos taittajalle, hänen visuaalisen silmänsä ansiosta lehti on kaunis ja viimeistelty.

Tässä on linkki lehden sähköiseen versioon.

Toivottavasti lehti tarjoaa kiinnostavaa luettavaa ja uusia näkökulmia asuinpaikkakunnasta riippumatta!

Tammikuun pohdintoja

Tässä sitä mennään jo tammikuun lopussa. Mieli ei tahdo pysyä ajassa mukana, elän mukamas vielä marras-joulukuuta. Talven säät ovat olleet niin ihmeelliset, ettei talvi ole tuntunut talvelta vaan ennemmin syksyltä. Tai vaikka luistinradalta! Marraskuussa ei tullut Kaisan kaljamia eikä Liisan liukkaita, mutta sen jälkeen on ollut senkin edestä. Ei pääse kunnolla edes liikkumaan tai kävelylle, kun koko ajan on käveltävä varovasti liukuesteet kengissä ja katsottava jalkoihin. Kesä on sitten yhtä juhlaa, kun voi vain kävellä keskittymättä siihen erikseen.

Lintujen ruokintapaikalla on käynyt tähän mennessä 24 lajia. Ainoastaan muutamia tilhiä on käynyt helisyttämässä, edelleen on räkättirastaita ja viime viikolla mustarastaiden määrä nousi kahdeksaan.

Löysin kuolleen viherpeipon ja lähetin sen Ruokavirastoon tutkittavaksi. Etsin netistä ensin Eviran yhteystietoja, kunnes muistin, että Evira ei olekaan enää Evira vaan Ruokavirasto. Ennen Eviraa oli Elintarvikevirasto. Argh, näitä nimiuudistuksia! Kun muistelee Postin kansainvälisen ja maailman ymmärrettävimmän nimen muuttamista Itellaksi ja sitten muutaman vuoden jälkeen takaisin Postiksi, ajattelee, että kyllä olisi kirveellä töitä. Sama tulee mieleen hyvinvointialueiden uudistuksia ja hallituksen leikkauksia seuratessa. Mihin on ihmisten maalaisjärki, kaukonäköisyys, empatia, kriittinen ajattelu ja suhteellisuudentaju kadonnut? Miksi asioita on sekoitettava ja aiheutettava kaaosta ilman selkeää hyötyä? Elämämme voisi olla helpompaa ja mutkattomampaa kuin miksi sen teemme.

No, palatakseni viherpeippoon, en löytänyt mistään Ruokaviraston lähetysohjeita, joten soitin sinne ja asiakaspalvelija neuvoi minut vaihe vaiheelta sivuja läpi. Ensin etusivun ylävalikosta Eläimet-osioon, sieltä eläintautitutkimuksiin, sieltä eläinnäytteiden pakkaamiseen ja sieltä sivuvalikosta lähetysohjeet ja osoitteet eläinnäytteille. Huh huh, en olisi ikinä löytänyt tietoja ilman neuvoa. Miksi tietoja ei voi vaan olla yksinkertaisesti yhteystiedot-kohdassa?

No niin, tulipahan urputettua. Minulla on perinteiseen tapaan ollut talvelle monta suunnitelmaa, mutta kuten aina, ne ovat jääneet kiireellisempien (luonnonsuojelun) jalkoihin. Kiinalainen sananlasku sanoo, että mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito eikä sekään ole niin tärkeää. Minun sananlaskuni kuuluu: Mikään ei ole niin tärkeää kuin luonto - sillä luonto on kaikki.

Syystalvi ei ole ikinä mennyt niin nopeasti kuin nyt. Ei ollut vähäisintäkään ongelmaa pimeyden kanssa, eikä mennyt syksy edes ollut kovin pimeä ja pilvinen vaan yllättävänkin aurinkoinen. Talitiaiset tapailevat jo kevättä. Käpytikat soidinrummuttavat ja ovat muuttuneet ärhäkkääksi ajamaan lajikumppaneita pois reviireikseen katsomiltaan alueilta. Viherpeippojen luritus on jo täydessä vauhdissa. Eilen aamulla oravauros nuuhkutti niin tarkkaan naarasoravan jälkiä, että tietää mitä siitä pian seuraa. Tänä aamuna terassille oli jätetty pesäainesmytty, joten ehkä on seurannutkin jo... Kevätveikkauksen aika on juuri nyt! 

Lähialueella on taas tehty avohakkuita. Ei siis uutta taivaan alla. Aina vaan löytyy alueita, josta vedetään puut sileäksi, vaikka ajattelisi, että edes joku pieni alue on sellainen, jota ihminen osaisi kunnioittaa ja vaalia. Mutta ei. Rahan ahneus ja nopea taloudellinen hyöty näyttää painavan enemmän kuin vuosikymmenien aikana kehittynyt metsäekosysteemi ja kaunis maisema. Olen miettinyt, eikö metsänomistajia edes hävetä aiheuttaa kaikille naapurustossaan epäviihtyisyyttä – jos luontokato ei paina? Jatkuva kasvatus säilyttäisi sekä luontoarvot että toisi tuloja kestävämmin ja säästäisi maiseman.

Onneksi meillä on meneillään kulttuurinmuutos. Monimuotoisessa ympäristössä nähdään entistä enemmän arvoa. Toivottavasti jo aivan lähitulevaisuudessa avohakkuista tulee tosi hävettävä juttu. Hiukan sama kuin DDT:n kanssa kävi. Kun tieto lisääntyy ja ymmärretään miten tuhoisia avohakkuut ovat monella eri tapaa esim. ilmastolle, vesistölle, lajistolle, myös asenteet alkavat muuttua. Yhä useampi metsänomistaja arvostaa metsiensä virkistyskäyttöä, hiilensidontaa ja luontoarvoja pelkän puuntuotannon sijaan.

Viime vuoden turhakkeeksi valittiin nurmikko. Nurmikko on menettämässä suosiotaan ja pihoille kaivataan monimuotoisuutta. Ihmiset valistuvat pikkuhiljaa.

Jätän teidät Eläinsuojelukeskus Tuulispään perustajan Piia Anttosen viisauden äärelle, joka pätee ihan jokaiseen valintaan elämässämme:

”Kun sinulla on mahdollisuus valita, vahingoitatko vai varjeletko, tuhoatko vai suojeletko?”

Susiuutisten taustalla lienee vaikuttamiskampanja

Metsästäjien ”trollitehdas” on aktivoitunut viime aikoina susihavaintojen uutisoinnissa. Olen kyllästynyt siihen, miten asenteellisesti näitä juttuja tuotetaan ja syötetään medialle ja sitä kautta kansalaisille. Kirjoitin aiheesta mielipidekirjoituksen. Tässä tekstini - jakakaa mielellään eteenpäin!

**

Viime aikoina mediassa on nähty silmiinpistävä määrä susiuutisia. Uutistulvan voimakkuus herättää kysymyksiä. Suurpetojen kannanhoidolliset metsästysluvat ovat jäissä, ja se lienee aiheuttanut metsästäjissä voimakasta turhautumista.

Mediakampanjan taustalla vaikuttanee Metsästäjäliiton vahva vaikuttamiskoneisto. Liitto harjoittaa merkittävää ammattimaista lobbausta ja toiminta on järjestäytynyttä. Turhautuminen on kanavoitu nyt tehokkaaksi mediavaikuttamiseksi. On huolestuttavaa, että media osallistuu tällaiseen vaikuttamiseen joko tietämättään tai klikkiotsikoiden toivossa. Susi on avainlaji, jonka läsnäolo vaikuttaa koko ekosysteemiin - se säätelee muun muassa sekä hirvieläin- että pienpetokantoja ylläpitäen näin luonnon monimuotoisuutta.

Kansalaisten on tärkeää ymmärtää uutisoinnin todennäköinen yhteys: kyse vaikuttaa olevan organisoidusta painostuskampanjasta metsästyslupien palauttamiseksi, ei niinkään äkillisestä muutoksesta susien käyttäytymisessä tai määrässä. Nykyinen riistakameroiden verkosto on niin tiheä, että samat sudet tallentuvat useisiin eri kameroihin. Ilman kameroita moni oletettu susihavainto jäisi kokonaan tekemättä.

Metsästäjäliiton lobbausvoima näkyi Evon tiedekansallispuistohankkeessa: liitto vetäytyi hankkeen valmistelun työryhmämietinnöstä yhdessä metsäalan järjestöjen kanssa ja oli kaatamassa samalla koko hanketta. Tapaus osoittaa konkreettisesti järjestön vaikutusvallan.

Suurpetopolitiikasta tulee toki keskustella, mutta keskustelun pohjaksi tarvitaan Luonnonvarakeskuksen tuottamaa tutkimustietoa, ei masinoitua mediavaikuttamista. On huolestuttavaa, miten pieni intressiryhmä voi mediakampanjallaan vääristää yleisön käsitystä luonnon toiminnasta ja suurpetojen merkityksestä. Lupien evääminen on mennyt monella niin sanotusti tunteisiin, eikä sen pidä antaa ohjata yleistä mielipidekeskustelua.

 

**

Ainakin Aamulehdessä on keskustelua kirjoituksesta.