Tässä sitä mennään jo tammikuun lopussa. Mieli ei tahdo pysyä ajassa mukana, elän mukamas vielä marras-joulukuuta. Talven säät ovat olleet niin ihmeelliset, ettei talvi ole tuntunut talvelta vaan ennemmin syksyltä. Tai vaikka luistinradalta! Marraskuussa ei tullut Kaisan kaljamia eikä Liisan liukkaita, mutta sen jälkeen on ollut senkin edestä. Ei pääse kunnolla edes liikkumaan tai kävelylle, kun koko ajan on käveltävä varovasti liukuesteet kengissä ja katsottava jalkoihin. Kesä on sitten yhtä juhlaa, kun voi vain kävellä keskittymättä siihen erikseen.
Lintujen ruokintapaikalla on käynyt tähän mennessä 24 lajia. Ainoastaan muutamia tilhiä on käynyt helisyttämässä, edelleen on räkättirastaita ja viime viikolla mustarastaiden määrä nousi kahdeksaan.
Löysin kuolleen viherpeipon ja lähetin sen Ruokavirastoon tutkittavaksi. Etsin netistä ensin Eviran yhteystietoja, kunnes muistin, että Evira ei olekaan enää Evira vaan Ruokavirasto. Ennen Eviraa oli Elintarvikevirasto. Argh, näitä nimiuudistuksia! Kun muistelee Postin kansainvälisen ja maailman ymmärrettävimmän nimen muuttamista Itellaksi ja sitten muutaman vuoden jälkeen takaisin Postiksi, ajattelee, että kyllä olisi kirveellä töitä. Sama tulee mieleen hyvinvointialueiden uudistuksia ja hallituksen leikkauksia seuratessa. Mihin on ihmisten maalaisjärki, kaukonäköisyys, empatia, kriittinen ajattelu ja suhteellisuudentaju kadonnut? Miksi asioita on sekoitettava ja aiheutettava kaaosta ilman selkeää hyötyä? Elämämme voisi olla helpompaa ja mutkattomampaa kuin miksi sen teemme.
No, palatakseni viherpeippoon, en löytänyt mistään Ruokaviraston lähetysohjeita, joten soitin sinne ja asiakaspalvelija neuvoi minut vaihe vaiheelta sivuja läpi. Ensin etusivun ylävalikosta Eläimet-osioon, sieltä eläintautitutkimuksiin, sieltä eläinnäytteiden pakkaamiseen ja sieltä sivuvalikosta lähetysohjeet ja osoitteet eläinnäytteille. Huh huh, en olisi ikinä löytänyt tietoja ilman neuvoa. Miksi tietoja ei voi vaan olla yksinkertaisesti yhteystiedot-kohdassa?
No niin, tulipahan urputettua. Minulla on perinteiseen tapaan ollut talvelle monta suunnitelmaa, mutta kuten aina, ne ovat jääneet kiireellisempien (luonnonsuojelun) jalkoihin. Kiinalainen sananlasku sanoo, että mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito eikä sekään ole niin tärkeää. Minun sananlaskuni kuuluu: Mikään ei ole niin tärkeää kuin luonto - sillä luonto on kaikki.
Syystalvi ei ole ikinä mennyt niin nopeasti kuin nyt. Ei
ollut vähäisintäkään ongelmaa pimeyden kanssa, eikä mennyt syksy edes ollut
kovin pimeä ja pilvinen vaan yllättävänkin aurinkoinen. Talitiaiset tapailevat
jo kevättä. Käpytikat soidinrummuttavat ja ovat muuttuneet ärhäkkääksi ajamaan
lajikumppaneita pois reviireikseen katsomiltaan alueilta. Viherpeippojen
luritus on jo täydessä vauhdissa. Eilen aamulla oravauros nuuhkutti niin
tarkkaan naarasoravan jälkiä, että tietää mitä siitä pian seuraa. Tänä aamuna
terassille oli jätetty pesäainesmytty, joten ehkä on seurannutkin jo... Kevätveikkauksen aika on juuri nyt!
Lähialueella on taas tehty avohakkuita. Ei siis uutta taivaan alla. Aina vaan löytyy alueita, josta vedetään puut sileäksi, vaikka ajattelisi, että edes joku pieni alue on sellainen, jota ihminen osaisi kunnioittaa ja vaalia. Mutta ei. Rahan ahneus ja nopea taloudellinen hyöty näyttää painavan enemmän kuin vuosikymmenien aikana kehittynyt metsäekosysteemi ja kaunis maisema. Olen miettinyt, eikö metsänomistajia edes hävetä aiheuttaa kaikille naapurustossaan epäviihtyisyyttä – jos luontokato ei paina? Jatkuva kasvatus säilyttäisi sekä luontoarvot että toisi tuloja kestävämmin ja säästäisi maiseman.
Onneksi meillä on meneillään kulttuurinmuutos. Monimuotoisessa ympäristössä nähdään entistä enemmän arvoa. Toivottavasti jo aivan lähitulevaisuudessa avohakkuista tulee tosi hävettävä juttu. Hiukan sama kuin DDT:n kanssa kävi. Kun tieto lisääntyy ja ymmärretään miten tuhoisia avohakkuut ovat monella eri tapaa esim. ilmastolle, vesistölle, lajistolle, myös asenteet alkavat muuttua. Yhä useampi metsänomistaja arvostaa metsiensä virkistyskäyttöä, hiilensidontaa ja luontoarvoja pelkän puuntuotannon sijaan.
Viime vuoden turhakkeeksi valittiin nurmikko. Nurmikko on menettämässä suosiotaan ja pihoille kaivataan monimuotoisuutta. Ihmiset valistuvat pikkuhiljaa.
Jätän teidät Eläinsuojelukeskus Tuulispään perustajan Piia Anttosen viisauden äärelle, joka pätee ihan jokaiseen valintaan elämässämme:
”Kun sinulla on mahdollisuus valita, vahingoitatko vai varjeletko, tuhoatko vai suojeletko?”
